Pertti Puusaari: ”Eihän minulla ole ollut kuin hienoja aikoja”
Hämeen ammattikorkeakoulun rehtori Pertti Puusaari on määrätietoinen kehittäjä, joka ei väsy pitämään tsemppipuheenvuoroja.
Teksti: Jaana Siljamäki Kuva: Laura Lindström
”Ne taisivat olla jotkin avajaiset, kun ensimmäisen kerran sanoin, että ”olemme matkalla Suomen MIT:ksi” (Massachusetts Institute of Technology). Sain hyvää palautetta, mutta jotkut eivät tykänneet ollenkaan. Hämeessä on totuttu sanomaan vasta sitten, kun jotain on saavutettu.
Minä puhuinkin matkalla olemisesta. Näyn pitää olla niin kova, että se vähän niin kuin kiusaa. MIT on maailman paras yliopisto, eihän me voida olla sitä. Mutta pointti on se, että haetaan omaa sisältöä. Ei hyväksytä sitä, että pitää toimia näin, koska näin on tehty ennenkin.
Ei MIT:ssäkään mitään ihmeihmisiä ollut, vaan siellä tehtiin hyödyllisiä juttuja. Käytäntö oli, että tutkitaan, jotta saisi opettaa. Sellainen peruspiirre on nähtävissä Suomessa, että tutkijat haluavat tutkia ja opettajat opettaa, eikä toistensa tontille mennä. Minun mielestäni hyvässä korkeakoulussa molemmat asiat olisivat yhtä aikaa olemassa.
Jotta Hämeessä on paras korkeakoulu, tavoitteiden pitää olla kansainvälisiä, vähintään kansallisia. Ei voi rakentaa alueellista toimijaa ilman, että se on isommassa kuvassa mukana. Esimerkiksi RUN -Eurooppa-yliopistoon kuuluminen on meille sitä.
Itse kuulun siihen porukkaan, joka innostuu tavoitteista ja riittävän isosta kuvasta. Työstämme muun johdon ja yksiköiden johtajien kanssa tavoitteita, jotta osaamme motivoida väkeä niitä kohti.
Tahti ei saa olla tappava, vaan askeleiden tulee olla ihmisen kokoisia.
Tahti ei saa olla tappava, vaan askeleiden tulee olla ihmisen kokoisia. Toinen tekijä on hallinnan tunne omasta työstä. Lisäksi yhdessä tekeminen innostaa enemmän kuin yksin tekeminen. Yksintekemisen kulttuuri on vahvaa, siksi yhdessä tekeminen saattaa olla jossain määrin kivuliastakin.
Nämä kohta kahdeksan vuotta rehtorina ovat olleet työurallani hienointa aikaa, tai eihän minulla ole ollut kuin hienoja aikoja. Minulla ei ole mitään ongelmaa pitää niitä tsemppipuheenvuoroja, kun näen, miten mahtavaa työtä meidän väki tekee. Sen näkee numeroista ja kuulee rehtorin kuulemiskierroksilla, vaikka opiskelijapalautekeskusteluissa. Laadussa on liki dramaattinen ero, kun vertaa aikaan, jolloin aloitin tässä tehtävässä. Opettajien yhteissuunnittelu on lisääntynyt, arvosanat tulevat ajallaan ja opettajien työelämäsuhteet ovat parantuneet.
Keskeinen johtamisajatukseni on, että jos ajattelee olevansa valmis johtajana, on epäonnistunut. Lisäksi uskon vahvasti milestones-ajatteluun. Sen mukaan voidaan mennä vain määrätty matka eteenpäin, kunhan edetään koko ajan. Vaikka tulisi tilaisuuksia nopeuttaa kehittämistahtia, niin se ei pääsääntöisesti kannata. Laatu kärsii.
Ehdottomasti kehitettävä asia minussa – ja se on minulle vaikein kohta – on johtaa enemmän kysymyksillä. Itsellä vastaus saattaa olla jo liian selvä, mutta se ei johda oikeaan tulokseen, että vain kertoo muille. Oppiminen nimittäin sisältää huomattavan paljon oivaltamista.
En ole koskaan rakentanut uraa, sellainen ei kiinnosta minua. Se kiinnostaa, miten saadaan kehitettyä maailmaa paremmaksi. Nämä johtajuudet on tulleet siinä sivussa. Jos haluaa kehittää, pakkohan se on mennä paikoille, joissa sitä voi tehdä. Kehittäjäluonteeseen kuuluu se, että näkee aina keskeneräisyyttä ja maailman muuttuvan.
En tiedä mistä se kehittämisvimma tulee, olen ollut aina tällainen.
En tiedä mistä se kehittämisvimma tulee, olen ollut aina tällainen. Valmistumisen jälkeen minulla oli ihan hyvä tutkijan ura Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Tutkin hajautettuja koneenohjausjärjestelmiä eli suunnittelin tietokoneita ja niihin softaa, rakentelin tietoverkkoja niiden välille. Iso kuva kiinnosti, koodinpätkät eivät niinkään. Olin edelläkävijä noissa jutuissa ja omalla alalla uskoakseni ihan johtavia tutkijoita.
Mitään selvää uravalintaa ei ollut, piti vaan päästä kauas kotoa Keski-Suomesta. Nuoruuteni vietin Äänekoskella ja sieltä tulin sitten Tampereelle opiskelemaan, päätyen tänne Hämeeseen. Sellainen kulttuurien törmäys on todellisuutta koko ajan. Minä puhun liikaa, ja katson liian rohkeasti eteenpäin. Täällä ei ole sellainen tapana. Pohjanmaalla ei olisi mitään ongelmaa (naurua).
Jos rehellisiä ollaan, niin 60 vuoden rajapyykki ei herätä kauheasti ajatuksia. Ikä on mitä on, eri asia sitten, jos tulee sairauksia. Omalta osaltani en kaipaisi miedompaa ikäjohtamista. Ajattelen niin päin, että mullahan on kokemusta ja tällä hetkellä olen varmaan parhaimmassa kunnossa koskaan. Jos en sairastu, niin ihmettelen, jos alle 68-vuotiaana jään eläkkeelle.
Pärjäisin silti ihan hyvin ilman töitä, on muitakin juttuja. Musiikkia harrastan kun työtilanne sallii. En ole erityisen musikaalinen, vaikka etäisenä sukulaisena Konsta Jylhä onkin, ja muuta pelimannisukua. Mutta olen tykännyt etenkin bluesista niin paljon, että olen ruvennut soittamaan. Olen itseoppinut, kirjoista ja tietokoneen avulla. Rakentelen myös kitaroita, koska kiinnosti, pystyykö sellaisen tekemään. Yksi akustinen, yksi resonaattorikitara ja yksi ukulele on valmistunut.
Olen kehittynyt esiintyjänä, vaikka aloittaessani olin täysin patologinen jännittäjä.
Bluespiireissä olen oppinut tuntemaan hienoja tyyppejä, kuten kitarantekijä Mike Lewisin. Hän on muun muassa tehnyt Eric Claptonille kolme kitaraa ja minulle neljä. Nyt olen myös innostunut laulamisesta, ja olen kehittynyt esiintyjänä, vaikka aloittaessani olin täysin patologinen jännittäjä. Olen saattanut puhuessa mennä täysin puihin, muistamatta yhtään sanaa, ja siksi rakentanut erilaisia selviytymistaktiikoita. Tsekkaan puhujapöntöt etukäteen, missä pidän käsiä ja näin. Näissä musiikkihommissa se jännittäminen on vielä toiseen potenssiin.
Mutta asiat toimivat, kun tarpeeksi haluaa ja kiinnostaa. Mietin, että voisinko pärjätä. Uteliaisuus on se minun juttuni.”
Pertti Puusaari
Syntynyt 25.9.1961 Helsingissä.
Hämeen ammattikorkeakoulun rehtori. Aloitti 1991 konetekniikan yliopettajana ja 1993 apulaisrehtorina Hämeenlinnan teknillisessä oppilaitoksessa. Kehitysjohtaja ja vararehtori HAMKissa 1996–2013.
Koulutukseltaan tekniikan tohtori.
Asuu Janakkalassa, perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi lasta.
Harrastaa kitaransoittoa, laulua, hiihtämistä, lukemista. “Luen johtamisesta kaikkea, mitä on tarjolla. Vaikuttavin kirja tällä saralla on Jim Collinsin Hyvästä paras. Tällä hetkellä luvussa on häneltä ja Morten Hansenilta uudempi kirja Tietoisesti paras.”
Motto: ”Jokainen ihminen on täyden arvon arvoinen.”
“Nimikemuutosta maisteriksi voi edistää ensimmäisenä”
Pertti Puusaari pitää Hannu Sirénin raporttia HAMKin ja XAMKin kehittymismahdollisuuksista erittäin hyvänä. Sirén esittää raportissa useita konkreettisia kehitysehdotuksia, joista Puusaari näkee ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon eli YAMK-tutkintonimikkeen muuttamista maisteriksi tärkeimpänä.
”Nimikemuutosta maisteriksi voi lähteä ensimmäisenä edistämään. Pidän pöyristyttävänä, että opiskelija joutuu itse perustelemaan tutkintonsa tason potentiaaliselle työnantajalle.”
Virallisesti YAMK-tutkinto ja yliopiston maisteritutkinto ovat julkisia virkoja koskevassa lainsäädännössä samanarvoisia, ja kansainvälisissä yhteyksissä YAMK-tutkinto käännetään maisteriksi jo nyt.
”Taso on sama kuin yliopiston maisterintutkinnolla, ehkä pääsääntöisesti vähän korkeampikin, koska valmistuvilla on yleensä alla pidempi perustutkinto ja vähintään 2–3 vuoden työkokemus. Tyypillisesti YAMK-tutkinnon suorittaneet ovat siis kokeneempia ihmisiä kuin maisteriksi valmistuva nuori”, Puusaari huomauttaa.
Raportissa esitetään myös, että tohtoritutkintojen suorittamista varten rakennettaisiin yhteistyötä yliopistojen kanssa.
”Sen työnhän me olemme jo aloittaneet brasilialaisen Feevalen yliopiston ja RUN -Eurooppa-yliopistoon kuuluvien kumppaniemme kanssa. Vastaavanlaisen yhteistyön lisääntyminen on huomattavan realistista.”
Lue myös Hannu Sirénin raporttia käsittelevä juttu Kurkistus tulevaisuuteen.
