Työpaikan yhteentuomat

HAMKissa tavanneet Anna Mikkonen ja Jonna Kaaro ovat kokeneet ystävyytensä avainhetkiä niin työpaikan parkkipaikalla kuin Lapin erämaata tuijottaen. He ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia. Ja molempia ärsyttää toisessa tismalleen sama seikka.

Teksti ja kuva: Jaana Siljamäki

Anna:

”Minulle on tosi tärkeää, että työpaikalla on tyyppejä, joiden kanssa viihtyy. Tarvitsen sitä innostumiseen ja siihen, että koen työstäkin iloa. Joskus ihan paras syy tulla kampukselle on ne yhteiset hetket ja hyvät jutut kahvihuoneessa.

Se on sitten jo aika ainutlaatuista, että löytää hyvän ystävän töistä. Minulla ei ole ollut toista tällaista työkaveria, jonka kanssa voidaan matkata halki Suomen viikoksi Kilpisjärvelle. Ylipäänsä aikuisena ystävystyminen on vaikeampaa. Vapaa-aikaa on vähemmän, niin sitä on ehkä liiankin kriittinen sen suhteen, kenen kanssa ja miten sitä haluaa viettää. Jos aikuisena ei heti natsaa jonkun kanssa, niin ei jaksa hirveästi yrittää.

Tulin 2017 esihenkilöksi tiimiin, jossa Jonnakin oli töissä. Oli vähän jännittävää tulla ihan ulkopuolelta esihenkilöksi. Jotenkin sitten Jonnan kanssa klikkasi aika nopeasti. Tuntui, että siinä on tosi hyvä tyyppi, jonka kanssa jaetaan paljon samoja ajatuksia. Tykätään molemmat luonnosta ja liikkumisesta, ollaan Lapin hulluja, meillä on samanikäiset tytöt ja pystymme puhumaan henkilökohtaisuuksia työpaikallakin.

Pikkuhiljaa aloimme tehdä asioita yhdessä myös vapaa-ajalla. Telttaretki Iso-Melkuttimelle lastemme kanssa aloitti syvemmän ystävyyden. Olimme molemmat juuri eronneet, se oli sellainen ensimmäinen äitien selviytymisreissu. Kyllähän tuollainen ihmissuhdedraamojen puiminen lähentää.

Esihenkilö-alainen -asetelman ystävyydessä vaikeus on lähinnä se, että mietityttää, onko sitä sitten tasapuolinen kaikille tiimiläisilleen.

Esihenkilö-alainen -asetelman ystävyydessä vaikeus on lähinnä se, että mietityttää, onko sitä sitten tasapuolinen kaikille tiimiläisilleen. Jos kaikki tietävät, että pomo on ystävä jonkun kanssa, niin totta kai voi tulla vähän sellainen inhottava fiilis siitä, että mihin kaikkeen se vaikuttaa. Organisaatiomuutoksen jälkeen Jonna siirtyi eri henkilön alaisuuteen, mikä tietysti vähän helpotti asiaa. Mielestäni ystävyytemme tuo kuitenkin positiivista energiaa siihen koko meidän porukkaan.

Jonna on hyvin reipas ja periksiantamaton ihminen. Äärimmäisen temperamenttinen, puhelias ja sosiaalinen. Olen ihaillut aina sitä, miten hän löytää sosiaalisia kontakteja mistä vaan. Hänellä on ollut aika vaikeitakin vaiheita elämässä, joten kyllä sellainen uskomaton sisukkuus, mikä häneltä löytyy, sitä voisin ottaa itsellenikin vähän.

Hän on hirveän hyvä kuuntelija. Hän ei ainoastaan myötäile, vaan sanoo suoraan myös asioita, joita en haluaisi kuulla. Se ominaisuus näkyy tiimipalavereissakin, joissa voi kyllä luottaa, että Jonna todellakin sanoo, mitä ajattelee. Ei se minua häiritse, jos työpaikallakin välillä näytetään kunnolla tunteita.

En keksi Jonnasta raivostuttavia piirteitä. Paitsi suorapuheisuus siinäkin, että hän joka kerta jaksaa päivitellä meikkaamistani, vaikka oltaisiin vaan siellä telttaretkellä.

Ehkä jollain tavalla erottava tekijä on meidän koulutustaso. Voin kuvitella, että minua pidetään sellaisena nokka pystyssä kulkevana tohtorina. Kyllähän se näkyy, että me työskentelemme erilaisten juttujen parissa ja häntä voi turhauttaa, jos puhun aiheista, joihin hänellä ei ole yhteyttä. Mutta en tuo sitä itse esille tietoisesti, koska en ylipäänsä tykkää siitä, jos ihmiset korostavat titteleitään ja koulutustaan. Ihminen on kuitenkin aidoimmillaan aina jotain muuta.

Mitä haluaisin sanoa Jonnalle? Tämä on ehkä vähän kliseinen, mutta: Tiedät jo unelmasi, nyt vaan menet rohkeasti niitä kohti.”

Jonna:

”En yleensä päästä ihmisiä lähelle helposti, mutta jotenkin Anna vaan ujuttautui ihon alle aika nopeasti. Vaikutan ehkä avoimelta, mutta olen varuillani. Pettymyksiä on tullut elämässä sen verran.

Olen vähän ristiriitainen tyyppi, sillä olen myös verkostoitunut tosi hyvin, koska olen eri työtehtävissä kiertänyt kampuksia. Olin monta vuotta Evolla, ja työyhteisö ja ystävyyssuhteet sieltä ovat äärimmäisen tärkeitä. Isossa organisaatiossa, kuten HAMK, on silti hirveän vaikeaa ylläpitää yhteisöllisyyttä, ainakin se vaatii sitä jalkautumista ja läsnäoloa. Ja ehkä ihminen hakeutuu luonnostaan pienempiin yhteisöihin.

Kun Anna aloitti tiimissämme esihenkilönä, hän varmasti mietti, mitenköhän paljon hänellä ja minulla tulee kolisemaan. Osaan olla aika suulas. Mutta ei meillä sitten kolissut. Jotenkin se vaan lutviutui, meillä on samanlainen huumorintaju ja pystyimme puhumaan asioista suoraan.

Anna on heittäytyjä ja muihin ystäviini verrattuna eniten yllytyshullu. Minäkin osaan heittäytyä, mutta enempi niillä omilla mukavuusalueillani. Eli sitä ominaisuutta hänessä ihailen, ja sosiaalisuutta. Hän pystyy heittämään small talkia ja minä olen tällainen töksäyttelijä.

Anna on myös puhelias ja äärimmäisen viisas, hän pystyy keskustelemaan asiasta kuin asiasta. Hän on empaattinen ja ymmärtää huonoja päiviä tai ajanjaksoja.

Kun olin eroamassa puolisostani, puimme Annan kanssa paljon ihan niitä käytännön asioita ja pääkopan sisäisiä juttuja. Siinä kohtaa ystävyydellä oli tosi iso merkitys. Vatvoin, mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Lähteä erilleen vai mitä. Muistan aina, kun seisoimme tuossa parkkipaikalla ja Anna sanoi, että en voi jatkaa näin. Pitää kuunnella itseään ja hypätä tuntemattomaan, vaikka se pelottaisi. Hän myös suositteli erästä kirjaa, joka ratkaisikin aika paljon.

Anna oli tukena, mutta hirveän iso tuki olivat myös muut työkaverit.

Myös viime kevät ja kesä olivat minulle tosi vaikeita, olin pitkällä sairaslomalla. Anna oli tukena, mutta hirveän iso tuki olivat myös muut työkaverit. Jännitti tulla sen upean hellekesän jälkeen töihin, kun mietin, että kaikki ajattelevat minun vain sluibailleen koko kesän. Mutta minut otettiin tosi hienosti vastaan.

Meillä todellakin on Annan kanssa myös erottavia tekijöitä. Hän tykkää tanssimisesta, taiteista ja museoissa käymisestä ja minuahan ei sellaisiin saa. Minä puolestani en saa Annaa katsomaan urheilua. Ja itse tykkään toimintaleffoista ja Anna romanttisista komedioista.

Annassa ei ärsytä mikään, paitsi ehkä se, että hän laittaa aina niin sanotusti naamansa kuntoon, vaikka oltaisiin jossain erämaassa. Hän sutii viimeisen päälle ja minä siinä naputan jalkaa, että mentäisiinkö jo.

Yksi parhaista muistoista on sieltä Lapista. Istuimme pöydän ääressä, kello oli varmaan kolme yöllä ja juttelimme syntyjä syviä. Tunnit kuluivat ja aurinko ei vaan suostunut laskemaan.

Toivon, että jatkamme ihan näitä samoja hullutteluja ja kaikenlaisten reissujen suunnittelua. Näen, että tulemme pysymään ystävinä, vaikka elämä heittelisi meitä eri suuntiin.”

• Uutiskirje
• Kuukauden HAMKilainen