Mitä työelämälähtöisyys oikeastaan tarkoittaa?

Pieniä osaamiskokonaisuuksia halutaan rakentaa työelämän tarpeisiin. Mutta mitä työelämälähtöisyys käytännössä tarkoittaa? Riittääkö, että yritykseltä kysytään, millaista osaamista siellä tarvitaan, vai pitäisikö työelämän olla mukana myös koulutuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa?

POKOT – Pienet osaamiskokonaisuudet jatkuvan oppimisen tukena -hankkeen mentorointiprosesseissa olemme tukeneet ammatillisten oppilaitosten kyvykkyyttä pienten osaamiskokonaisuuksien suunnittelussa. Mukana olleet ammatilliset oppilaitokset ovat kehittäneet uudenlaisia, pieniä osaamiskokonaisuuksia työelämäkumppaniensa kanssa yhteisistä tarpeistaan lähtien. Nämä prosessit ovat tehneet näkyväksi, kuinka monessa erilaisessa roolissa työelämä voi olla mukana – ja kuinka monta ratkaisua tarvitaan ennen kuin tunnistetusta osaamistarpeesta syntyy toteutettava koulutus. Avaamme tässä artikkelissa mentorointiprosesseissa syntyneitä havaintojamme ja ajatuksiamme.

Tarpeen kertomisesta yhteiseen suunnitteluun

Työelämäyhteistyön ensimmäinen ja ehkä tutuin muoto on osaamistarpeen tunnistaminen. Kun yrityksessä huomataan esimerkiksi uuden teknologian, lainsäädännön tai toimintatapojen muuttavan työtä, myös tarve osaamisen kehittämiselle tulee näkyväksi. Tällainen havainto on tärkeä, mutta pienen osaamiskokonaisuuden suunnittelussa se on vasta lähtöpiste.

Seuraavaksi on ratkaistava, mitä havaittu tarve tarkoittaa koulutuksena. Keitä koulutukseen pitäisi osallistua? Mitä heidän pitäisi osata koulutuksen jälkeen? Mitä he jo osaavat? Kuinka laaja kokonaisuus tarvitaan? Löytyykö tarvittava osaaminen olemassa olevista tutkinnon osista? Missä ja miten koulutus olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa? Näiden kysymysten kautta työelämälähtöisyydestä voi tulla aitoa yhteistyötä, joka jatkuu koko suunnitteluprosessin ajan, eikä se jää vain yksittäiseksi vaiheeksi koulutuksen suunnittelussa.

Työelämän tarpeeseen vastaaminen ei myöskään aina edellytä uuden koulutuksen rakentamista. Olemassa olevia tutkinnon osia voidaan yhdistellä joustavasti uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi. Tarvittava osaaminen ei välttämättä löydy yhden tutkinnon tai osaamisalan sisältä, vaan työelämän tarpeeseen vastaava kokonaisuus voi rakentua eri alojen tutkinnon osista. Samalla pienten osaamiskokonaisuuksien kehittäminen voi avata uusia mahdollisuuksia myös oppilaitoksen sisäiselle, osaamisalojen rajat ylittävälle yhteistyölle.

Ajatus on ajankohtainen myös valtakunnallisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdottaa, että tutkinnon osista muodostettavia osaamiskokonaisuuksia lisättäisiin jatkuvan oppimisen tarjontaan (2026, ss. 111–113). Ehdotuksessa koulutuksen järjestäjät muodostaisivat näitä kokonaisuuksia yhteistyössä työelämän kanssa sen tarpeisiin soveltuvalla tavalla, jolloin tällaisilla kokonaisuuksilla voitaisiin vastata ”nopeasti muuttuviin ja myös alueellisesti eriytyneisiin osaamistarpeisiin” (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2026, s. 111).

Missä roolissa työelämä on?

POKOT-hankkeen mentorointiprosessit nostivat meille konkreettisesti esiin, että työelämäyhteistyötä voidaan tarkastella myös kysymällä: missä roolissa työelämä on pienen osaamiskokonaisuuden kehittämisessä ja toteuttamisessa?

Yhteistyötä voidaan viedä tarpeen tunnistamista pidemmälle. Työelämä voi toimia suunnittelukumppanina, jonka kanssa tarkennetaan, millaisissa työtilanteissa osaamista tarvitaan ja miltä riittävä osaaminen käytännössä näyttää. Samalla oppilaitos tuo keskusteluun oman pedagogisen asiantuntemuksensa, jolloin tarkastellaan kuinka tarvittavaa osaamista voidaan oppia, harjoitella ja osoittaa. Työpaikka voi lisäksi toimia oppimisympäristönä, jossa osaamista harjoitellaan aidoissa tilanteissa. Työelämän asiantuntijat voivat olla mukana myös koulutuksen toteuttajina tai ohjaajina.

Työelämäyhteistyön syvyys voikin vaihdella huomattavasti sen mukaan, missä vaiheissa ja millaisessa roolissa työelämä osallistuu koulutuksen rakentamiseen. POKOT-hankkeessa kehitetty osaamiskokonaisuuksien muotoiluprosessi kuvaa suunnittelua yhteiskehittämisenä, jossa yhdistyvät työelämän muuttuvien osaamistarpeiden ennakointi ja koulutuksen pedagoginen muotoilu (Pulkka & Bies-Wikgren, 2026, ss. 16–22). Oppimisen muotoilun näkökulmasta työelämän tarpeita voidaan edelleen konkretisoida osaamistavoitteiksi ja oppimisprosessiksi, jossa hyödynnetään esimerkiksi autenttisia työtilanteita ja -ympäristöjä (Niittylahti, 2026, ss. 37–40).

Tuore tutkimus tukee ajatusta yhteistyöstä oppilaitoksen ja työelämän rajat ylittävänä toimintana. Halmevuon (2025) ammatillisia opettajia koskevassa tutkimuksessa työelämäyhteistyön uudistamisen mahdollisuudet liittyivät muun muassa opettajien uusiin työelämärooleihin, työelämälähtöisyyden pedagogiseen toteuttamiseen sekä koulun ja työpaikan yhteisten käytäntöjen rakentamiseen. Samalla yhteistyöhön liittyy myös ratkaistavia kysymyksiä esimerkiksi työnjaosta, resursseista ja pedagogisista vastuista. (Halmevuo, 2025)

Pieni osaamiskokonaisuus syntyy rajapinnalla

POKOT-hankkeen mentorointiprosesseissa pääsimme tarkastelemaan niitä vaiheita, jotka helposti jäävät keskustelussa näkymättömiin. Työelämästä tunnistettu osaamistarve ei kuitenkaan vielä sellaisenaan ole koulutus. Tarpeen ja toteutettavan pienen osaamiskokonaisuuden välissä tehdään monta valintaa: tunnistetaan ja rajataan kohderyhmä ja sen aiempi osaaminen, määritellään tavoiteltava osaaminen ja kokonaisuuden laajuus, tarkastellaan olemassa olevia tutkinnon osien hyödyntämistä sekä suunnitellaan toteutus ja ratkaistaan myös koulutuksen resursointiin, rahoitukseen ja hinnoitteluun liittyviä kysymyksiä. Lopulta nämä valinnat konkretisoituvat osaamiskokonaisuuden kuvaukseksi ja toteutukseksi.

Hankkeessa kehitetty osaamiskokonaisuuksien muotoiluprosessi tekee näkyväksi juuri tätä siirtymää osaamistarpeen tunnistamisesta pedagogisesti toteutettavaksi koulutukseksi (ks. Pulkka & Bies-Wikgren, 2026, ss. 16–25). Myös Opetus- ja kulttuuriministeriön (2026) työryhmän ehdotuksissa tämä käytännöllinen puoli tulee näkyviin. Työryhmä nostaa tutkinnon osia pienempien koulutuskokonaisuuksien yhteydessä esiin esimerkiksi koulutuksen löydettävyyden, ostettavuuden, rahoituksen sekä koulutuksen järjestäjien ja työelämän yhdessä suunnittelemat markkinaehtoiset koulutukset (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2026, ss. 123–124).

Kehittäminen tarvitsee organisaation rakenteita

Pienen osaamiskokonaisuuden kehittäminen ei siis pääty pedagogisesti toimivan koulutuksen suunnitteluun. Jotta suunniteltu kokonaisuus voidaan toteuttaa ja saada osaksi oppilaitoksen koulutustarjontaa, tarvitaan myös organisaation sisäisiä rakenteita ja yhteistyötä. Käytännössä ratkaistavaksi tulee esimerkiksi se, kuka vastaa kokonaisuuden jatkokehittämisestä, miten toteutus resursoidaan ja rahoitetaan, miten koulutus hinnoitellaan ja markkinoidaan sekä millä prosessilla se liitetään osaksi koulutuksen järjestäjän tarjontaa.

Pienten osaamiskokonaisuuksien kehittämisessä tarvitaankin yksittäisen opettajan tai kehittäjän työpanoksen lisäksi opetuksen, hallinnon, tukipalvelujen ja johdon yhteistyötä sekä yhteisesti sovittuja toimintatapoja, joiden avulla kehitetty kokonaisuus voidaan viedä suunnittelupöydältä osaksi pysyvää toimintaa. Yhteistyörakenteita tarvitaan myös oppilaitoksen eri osaamisalojen välillä. Jos työelämän tarpeeseen vastaava osaamiskokonaisuus rakentuu eri alojen tutkinnon osista, yksittäisen opettajan tai kehittäjän ei voida olettaa tuntevan koko organisaation koulutustarjontaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Osaamisalojen välinen yhteistyö voi kuitenkin auttaa tunnistamaan jo olemassa olevia tutkinnon osia ja osaamista, joita voidaan hyödyntää uuden kokonaisuuden rakentamisessa. Koulutusorganisaation sisäinen yhteistyö nouseekin keskeiseksi edellytykseksi sille, että kehitetyt ratkaisut ovat rakenteellisesti kestäviä ja integroitavissa osaksi organisaation toimintaa (Pyhähuhta, 2026).

Monimuotoinen työelämälähtöisyys

Pienten osaamiskokonaisuuksien kehittämisessä työelämälähtöisyys voi tarkoittaa paljon muutakin kuin työelämän osaamistarpeiden kartoittamista. Työelämä voi olla mukana ennakoimassa ja tunnistamassa muutosta, määrittelemässä tarvittavaa osaamista, yhteiskehittämässä koulutusta sekä tarjoamassa autenttisia ympäristöjä ja asiantuntijuutta sen toteuttamiseen. Samalla koulutuksen järjestäjän tehtävänä on tuoda prosessiin pedagoginen osaaminen ja huolehtia siitä, että työelämän tarve muotoutuu oppijalle mielekkääksi ja toteuttamiskelpoiseksi kokonaisuudeksi. POKOT-hankkeen kokemusten perusteella näyttääkin, että kiinnostavampaa kuin kysyä onko työelämä mukana, on sen tarkastelu, missä vaiheissa, millaisissa rooleissa ja kuinka tiiviisti se osallistuu osaamiskokonaisuuden rakentamiseen yhteistyössä oppilaitoksen kanssa. Parhaimmillaan osaamiskokonaisuus syntyy juuri tällä rajapinnalla, jossa työelämän muuttuvia osaamistarpeita, oppijan tarpeita ja koulutuksen järjestäjän pedagogista asiantuntemusta sekä toimivia rakenteita saadaan sovitettua yhteen.

Kirjoittajat