Pohdintaa kielen ja kehon osuudesta tiedon ja ymmärryksen muodostumiseen

Opintojen loppuvaiheessa ammattikorkeakoulun opiskelijat laativat opinnäytetyön, jonka valmistumisvaiheisiin kuuluu muun muassa valitusta aihealueesta kirjoittaminen, joka sisältää valittujen käsitteiden, tilannekohtaisen toiminnan ja tulosten arviointia ja perustelua. Pohdin tässä tekstissä lähinnä opinnäytetyön ohjaajan roolissa oppimista osittain kielen ja kehon välittämänä toimintana. Vallitsevan dualistisen kehon ja mielen erottelun sijaan oppiminenkin voidaan nähdä kokonaisvaltaisemmin, mikä voinee lisätä luovuutta ja motivaatiota ajatella toisin. Tuntevathan opiskelijat välillä paineita (Laine ym., 2026) nykyisessä tavoitteita ja kilpailua pursuavassa maailmassa. Tavoitteeni ei ole esittää sinänsä varmaa tietoa tai faktoja, mutta sen sijaan pyrin herättelemään uteliaisuutta ja kannustamaan pohtimaan tietämisen muodostumista kokonaisvaltaisemmin kuin opintopisteiden tai projektien valossa.

Käytännönläheisyys etenkin toiminnallisissa opinnäytetöissä voi nojata pragmatismiin, johon esimerkiksi Deweyn pedagoginen ajattelu kytkeytyy (Kauppi & Pettersson, 2023). Kauppi ja Pettersson (2023) tulkitsevat Deweyn ajattelua siten, että kokemuksellisuus ja kehollisuus ovat erottamaton osa reflektiivistä ajattelua. Reflektiivinen ajattelu voi saada alkunsa epämääräisyyden tuntemuksista, joissa tunne, tunteminen ja ajattelu yhteen sulautuneina johtavat hapuilevaan etenemiseen suoraviivaisen ajattelun sijaan (Kauppi & Pettersson, 2023). Tämä kuvannee osin myös opinnäytetöiden tekijöiden tuntemuksia. On esimerkiksi esitetty, että ei-kielellistä kokemusta voisi nousta tajuntamme sisällöiksi ja myös osin muuntua kielelliseen muotoon (Anttila, 2009; Damasio, 1999) ”kehopohdinnan” kautta. Kehollista kokemusta on tutkittukin esimerkiksi tanssitaiteessa, johon liittyen Anttila (2009) on hahmotellut kehon ja tajunnan suhteita kohti näkemystä, jossa kehokin mielletään tiedon lähteeksi. Näin katsoen emme siis ajattele vain aivoillamme.

Kieli antaa vihiä ajattelun kehollisuudesta

Käyttämämme sanasto kielii kehon osuudesta ajatteluun. Sana käsite voidaan kytkeä siihen, että ajatteleminen ja ymmärtäminen liittyvät käden toimintaan ja siten kehoon. Kampin (2016) mukaan käsittää-verbi on johdos sanasta käsi, ja verbin alkuperäinen merkitys on tarkoittanut käsissä pitämistä ja käsiin saamista. Konkreettisesti taide-, käsityö- ja muotoilualan tekijät ovat sisäistäneet kädentaidot osaksi oppimisen tavoitteita, mutta myös muilla aloilla käytännön tekeminen voi olla luonteva tapa ymmärtää erilaisia käytänteitä ja ammatillisia kysymyksiä. Käsi liittyy tietoon myös käsikirjoissa. Käsikirja on kätevästi käsillä sitä tarvitsevalle. Käytössämme on kännykkä, tuo ”kaikkitietävä” laite.

Kunkin ammattialan on usein ajateltu sisältävän tietyn alan sanastoa ja tietoa siitä, mikä on ”oikea” tapa toimia. Alakohtaisten uskomusten ja käsitteiden valinta, vertailu ja perustelu kussakin asiayhteydessä on oleellinen osa sekä oppimista että opinnäytetyön edistymistä. On puhuttu muun muassa itsesäätöisestä oppimisesta, jossa monet eri osatekijät, kuten motivaation säätely, edesauttaisivat oppijaa (Wolters, 2003). Uskoakseni vain harvoin tiedostamme kehon osuutta oppimisessa. Tekoälyn käyttö saattaa helposti vallata sekä kielen, mielen että kehon ja herättää pohtimaan, voisiko sanojen ja kehon tiedostaminen auttaa opiskelussa. Joku saattaakin kuvata opinnäytetyön tuottaneen ”verta, hikeä ja kyyneleitä”, mutta pyrkiikö keho kertomaan muutakin, kuten että ajattelu vaatii taukoja, lihakset liikettä ja mieli vaihtelua, kuten erilaista kieltä? Tuntuuko jokin opittava asia turhalta tai jopa luonnonvastaiselta?

Kulkeeko keho käsi kädessä ajattelun kanssa?

Käden ja ajattelun yhteys on syvällä inhimillisen olemassaolon historiassa ja kielessämme. Tästä huolimatta käden tiivistä yhteyttä evoluutioon ja erilaisiin inhimillisen älykkyyden ilmentymiin ja ajatteluprosesseihin ei tunnisteta (Pallasmaa, 2017, s. 98); kehon ja mielen kategorioiden eriyttäminen länsimaisessa historiassa on johtanut pedagogisiin käytänteisiin, jotka jatkavat mentaalisten, intellektuaalisten ja tunnesidonnaisten kykyjen erottamista ihmiskehosta ja aisteista. Arkisissa tilanteissa on kuitenkin helppo huomata esimerkiksi ilmeiden ja eleiden merkityksiä ilmaisevia tapahtumia. Sormella voi osoittaa suuntaa, käsi voi kutsua tai torjua, antaa aplodeja tai tarttua esineisiin, mutta myös asioihin tartutaan. Tartumme härkää sarvista, nostamme asian esiin. Kun tulee valmista, homma on hanskassa.

Opinnäytetyötä tekevälle jotkin asiat voivat vaikuttaa aluksi käsittämättömiltä ja tuottaa sekä tuskallisia ajatuksia että tuntemuksia kehossa asti. Tunnetilat voivat vaihdella tyhjän paperin kammosta epätoivoon, mutta ovat sittenkin ohimeneviä. Täysi ruudullinen tekoälyn antia voi ahdistaa oppijaa niin, että mieli ja kehokin hyytyvät. Oman kirjoittamisen, ajattelun ja lukemisen vuorotellessa opinnäytetyön tekijän käsitykset asiasta usein muuttuvat ja syvenevät vasta hämmennyksen ja oivalluksen polveilun kautta. Teksti elääkin samalla kun asioita työstetään mielessä. Keho elää mukana, ja lepokin on tärkeää, vaikka keskittynyt mieli voikin sivuuttaa ajoittain ympäristön tapahtumia. Monet työssäkäyvät opiskelijat ovat kertoneet ajanpuutteesta ja kiireestä. Opiskelu on vain osa elämää ja liiallinen kuormitus voi johtaa pintapuoliseen suorittamiseen, jossa reflektointi jää kevyeksi.

Ymmärryksen ja yhteyksien puntarointi vaatiikin aikaa ja lukemista. Yhdelle toimivat lukitut aikajanat, toiselle spontaanit rupeamat. Asioiden työstäminen on sekä kognitiivista että kehollista toimintaa, joten vireystilan saavuttaminen ei ole aina yksinkertaista ja suunnitelmat muuttuvat usein. Osalle vaikkapa kävely kytkeytyy käsittämiseen, ajatukset kirkastuvat liikkuessa. Liikunnan jälkeen mieli voi olla seesteinen ja opiskelu jälleen maistuu. Tietoa voi myös sulatella. Myös musiikilla voi olla oppimiseen liittyviä hyötyjä sen aktivoidessa aivoja ja kehoa (Heikkinen & Lehtovaara, 2025). ”Digitaukoa” kokeilleet opiskelijat ovat joskus kertoneet myönteisistä kokemuksista; kun käsi on ensin lakannut etsimästä kännykkää, aikaa on hämmästyttävästi jäänyt antoisempien asioiden tekemiseen. Myös keskittyminen tehtäviin on voinut parantua.

Verbi ajatella liittyy takaa ajamiseen, pyrkimykseen saada ja ymmärtää tietoa; ajatusta haetaan itse ja yhdessä. Pohtia-verbin taustalla on viljan pohtaminen eli seulominen pohtimella, ja verbi ymmärtää liittyy ympäri kulkemiseen (Kamppi, 2016). Ympäri kulkeminen tuo mieleen kehän ja toisaalta tosin kehäpäätelmät. Ymmärtäminen vaatii useita kierroksia, joiden kautta asiaa yritetään hahmottaa uudelleen, eri tavoin (Kauppi & Pettersson, 2023). Ympäri kulkeminen on myös kehollista ja luontevaa toimintaa; keho ”tietää” rekisteröiden ympäristöään, aistien monia asioita, jotka jäävät usein alitajuisiksi. Auttaisiko asennon vaihtaminen myös ajatusten asennon suhteen? Reflektointi ei ole suinkaan lineaarista ja rationaalista (Kauppi & Pettersson, 2023), ymmärrys paremminkin kehkeytyy ja siivilöityy epäilyn, oivallusten ja umpikujien vuorotellessa. Kirjoittaminen on myös vuoropuhelua lähdeaineistojen esittämien ajatuksien kanssa; huomataan, että kaikki ”tieto” ei olekaan relevanttia tai luotettavaa.

Tekoäly ohittaa kehollisuuden

On riski, että laajat kielimallit ja tekoälyn nopea kehittyminen voivat erkaannuttaa kehollista tietämistä yhä kauemmas inhimillisestä kokemuksesta. Samaan aikaan kehitellään kuitenkin myös pohdintaa herättäviä malleja ja teknologioita, joissa pyritään analysoimaan ja muokkaamaan paitsi puhetta, kuvaa ja kieltämme, myös jopa sisäistä kokemustamme, jossa kehomme on mukana (Kadambi ym., 2026). Esimerkiksi älykellot saattavat seurata liikettä ja jaella tietoa muille tahoille. Kehon alkuperäinen vaisto tai tunne ei kuitenkaan välity, sillä kone ei ymmärrä kehoa tai kielen piilomerkityksiä. Kielimallit perustuvat laskennallisille todennäköisyyksille, vaikka koneen joskus sanotaan ”miettivän” tai vievän harhaan eli ”hallusinoivan” tuottaessaan ”luonnollista kieltä”.  Algoritmi ei tunne, mieti tai keskustele ihmisen kanssa. Tekoälyn käytössä myös oppimiseen on huolestuttavaa lisäksi sen massiivinen ympäristökuormitus (Masciari & Napolitano, 2025), kuten vedenkulutus ja tietojen kyseenalainen luotettavuus (Beck ym., 2026). Porra ym. (2020) nostavatkin esille huolen kulttuurinmuutoksesta, jossa ihmisyys jää sivuun. Heidän mielestään keinotekoinen inhimillistäminen, kuten digitaalisten assistenttien laaja-alainen tunkeutuminen elämäämme, uhkaavat inhimilliseen evoluutioon rakentunutta perustaamme. Onhan digitaalisia assistentteja kodeissakin jo usein enemmän kuin asukkaita.

Sanavalinnat rakentavat maailmaa

Puhe ja kielenkäytön tyyli ovat tärkeitä asioita sekä yksilön persoonan että yhteisön identiteetin luomisessa, ylläpitämisessä ja muutoksessa (Saarikivi, 2020). Näin kielenkäytön muodit muuttuvat vähitellen; muodikkaampi sana leviää. Muotisanoja on tunnistettavissa vaikkapa kaupallisten ja mainontaan liittyvien tekstien kautta. Organisaatioiden kielen muutokset leviävät toiston kautta tehokkaasti jopa opinnäytetöiden sanastoiksi. Opinnäytetyön tekijän onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, voivatko sanat, joita toistellaan, muokata käsitystämme maailmasta. Hän voi pohtia, voisiko oma opinnäytetyö jotenkin edesauttaa hyvää elämää, kuten muun muassa pragmatismi kehottaa.

Kyseenalaistamisen taito sekä uusien että vanhojen käsitteiden valinnassa ja toiminnan motiivien tarkastelussa onkin oleellinen osa opinnäytetyön vaiherikasta prosessia. Ihminen miettii luonnostaan, samoin kuin kävelee, toisin kuin kone. Hitaus tuo syvyyttä. Vaikka tekoälyavusteisella opinnäytetöiden tekemisellä oletetaankin saavutettavan joskus hyötyjä, on tällöin myös riskinä toisto ja vieraantuminen todellisista tilanteista ja esimerkiksi epäluotettavien kaupallisten materiaalien päätyminen tiedonlähteiksi ”totuutena” (vrt. Beck ym., 2026). Deweyn filosofia tavoitteli ihmisen kasvua sivistävässä hyvän elämän tarkoituksessa, ei oletusarvoisesti organisaatioiden tehoa, talouden kasvua tai tietotulvaa. Monet trendikkäät ajatukset jäävät tyhjiksi tai voivat osoittautua jopa haitallisiksi, jos niiden sisältöjä ei voida kyseenalaistaa ja tarkastella tilannekohtaisestikin tulkiten. Tirronen (2022, s. 37) viittaa yliopistoihin ja tulevaisuuteen, mutta oppimisessa ylipäätään on hyödyksi olla ”mieluummin koko ajan hieman eksyksissä kuin täysin varma”. Näin opinnäytetöissäkin tulisi käsitellä vaikkapa ihmis- ja maapalloystävällisyyttä (Tirronen, 2022); lyhytkestoisten tavoitteiden valinnan ja harkinnan yhteydessä samalla ne arvioisivat keho–mielelle luontevia tulevaisuuskuvia.

Kynänkäyttö aktivoi pohtimaan

Aivot ja ajatukset voivat aktivoitua paremmin käden käyttäessä kynää kuin näppäimistöllä näppäillen (Van der Weel & Van der Meer, 2024), joten paperia kannattaa kokeilla opinnäytetyön hahmottelussa vaikkapa piirtäen. Luovuus opinnäytetyössä voi synnyttää uutta ajattelua toiston sijaan. Toiminnallisissa opinnäytetöissä näkökulmien moninaisuus voi jäädä osittain pohtimatta, jos tavoite on kiveen hakattu heti kättelyssä. Kun homma on taputeltu, sekä tekijälle että lukijalle voi jäädä kädetön olo, jos sisältö jää abstraktiksi referoinniksi siten, että tekijän oma ymmärrys ja pohdinnan vaiheet jäävät lukijan arvailujen varaan.  

Omakohtaisen tiedostamisen ohella esimerkiksi ammatteihin liittyvän kielen ja merkityserojen kartoittaminen, vertailu ja pohdinta antaa mahdollisuuden mielenkiintoisille opinnäytetöille. Puitteet reflektoiville opinnäytetöille ovat otollisia etenkin monialaisissa konteksteissa, vaikkapa erilaisten toimijoiden roolien kautta. Luovia menetelmiä voisi soveltaa ei-taidepainotteisilla aloillakin: kestävyyden ja eettisyyden tulisi olla jokaisen opinnäytetyön johtolanka, jolloin ne antavat toiminnalle jonkinlaisen mielekkään suunnan. Joskus opinnäytetyökin voi rakentaa toivon kuvia.

Pohtimisen herättely on koulutuksen tärkeimpiä tavoitteita. Kirjastot opastavat myös vanhanaikaisia kirjoja etsiviä ja kävelymatka kirjastoon kuulukoon jokaisen opiskelijan kokemukseen; siinä tekemisen tunne konkretisoituu. Erityisesti toiminnallisen opinnäytetyön ei tarvitse näyttäytyä puhtaasti rationaalisena lineaarisena projektina. Oppimisesta voi muodostua tekijänsä kokema ja kuvaama löytöretki omaan tapaan tarkastella harkiten ristiriitaisiakin asioita, ja samalla se voi myös jatkuvasti koetella tekijänsä näkemyksiä muuttuvaa tietoa vasten.

Kirjoittaja