Hannu Viitala: ”Tilanne on se, etten jaksa pokkuroida ketään” - Hämeen ammattikorkeakoulu
Hannu Viitala: ”Tilanne on se, etten jaksa pokkuroida ketään”
Hannu Viitala

Hannu Viitala: ”Tilanne on se, etten jaksa pokkuroida ketään”

03.06.2021 07:41

Juuri kun olet mielessäsi määritellyt Hannu Viitalan johonkin lokeroon, hän paljastaa itsestään vähän uuden puolen.

Array

Teksti ja kuva: Jaana Siljamäki

”Minulla on aina ollut intohimo muotiin ja kauneuteen. Minun piti suunnata ravintolapuolelle, mutta sitten innostuin opiskelemaan kampaajaksi Tavastiassa. Tykkään siitä, että näen heti käsien jäljen. Tein sen alan hommia, kilpailin paljon ja no, olin aika menestynyt. Aloin saada nimeä Suomessa ja oli vähän sellainen hype päällä, töitä olisi voinut tehdä kellon ympäri.

Menin Lontooseen rikkoakseni sen syklin. Mietin, että olisi kiva opiskella jotain uutta. Olin aina ihaillut modisti Philip Treacya, jonka hattumuotinäytöksiä nauhoitin Fashion TV:ltä VHS-kaseteille. Olin häkeltynyt, miten veistoksellisia ja lumoavan kauniita ne hatut olivat. Palasin Suomeen ja Tavastiaan, tällä kertaa modistiopintoihin.

Toisena opiskeluvuonna hain Lontooseen harjoitteluun, ja vähän jäinkin sinne. Harjoittelu muuttui projekteiksi. Minulla on kuitenkin vuosia ollut työpaikka myös Hämeenlinnassa kampaamossa. Olen tosi kauan elänyt irtonaista elämää Lontoo–Hämeenlinna-välillä. Minua ahdistaa tietty juurtuminen. Tilanteeni voi muuttua muutaman kuukauden välein ja olen ihan fine sen kanssa.

Lontoossa alkoi äkkiä mennä sinne hypen puolelle taas.

Lontoossa alkoi äkkiä mennä sinne hypen puolelle taas. Olin modisti Justin Smithin assistenttina muotiviikoilla ympäri maailmaa. Sanoin, että en koskaan halua olla suunnittelija, tykkäsin olla taustalla. Assistentilla ei ole niin kovaa vastuuta. Aikataulut ovat tiukat ja suunnittelija saattaa muuttaa mielipidettään kaikesta kaksi päivää ennen näytöstä. Sitten ommellaan yötä myöten kaikki alusta. Oli se myös hysteerisen hauskaa, kun oli porukkaa samassa tilanteessa.

Nykyään tykkään ennemmin tehdä hattuja tilaustyönä, kuten vaikka Suomessa Linnan juhliin. Sofi Oksanen on yksi parhaita asiakkaita, hän luottaa ammattitaitoon ja uskaltaa revitellä.

Kenkien suunnittelu kiinnosti jo siinä vaiheessa, kun valmistuin modistiksi, ja se jäi kytemään. Kun tuli Brexit ja korona, tuntui että nyt on taas parempi palata Suomeen. En kuitenkaan halunnut ihan samaan kuvioon taas, että käyn kampaamossa töissä ja Aulangolla lenkillä. Hain Tavastiaan suutariopintoihin, mutta sieltä kannustettiin hakemaan suoraan HAMKiin.

Olen tykännyt tästä tosi paljon, ja tuntuu että ensimmäinen vuosi loppuu kesken. Siksi olenkin vääntänyt kenkiä täällä vielä omalla ajalla. Opinnoissa on ollut kiva rakenne. Osaaminen on lähtenyt kehittymään pikkuhiljaa teknisempään suuntaan.

HAMKissa olen ymmärtänyt, miten uralla voi edetä. Aikaisemmissa kouluissa olen opetellut vain sen käden taidon, en muuta. Täällä on ohjattu ottamaan kontaktia maailmalle ja tulevaisuuden työpaikkoihin. Nyt on kirkastunut myös se, että olen high end -suunnittelija. Teen viimeisteltyä, yksityiskohtaista, kallista.

Teen viimeisteltyä, yksityiskohtaista, kallista.

Pääni on vähän sellainen, että siellä on koko ajan hillitön tarve tulla asioita ulos. Opettajanikin sanoi luonnoksiani katsellessaan, että herranjestas sulla on ideoita.

Disney-leffa oli sellainen työuran helmi, tuntuu hyvältä, että pääsi niihin juttuihin mukaan. Kun se tapahtui, olin juuri tullut Suomeen ja buukannut töitä kesälle. Justin soitti ja kysyi, pääsenkö seuraavalla viikolla Lontooseen ja assistentiksi Pahatar-elokuvaan, jossa me valmistaisimme päähineet pääosan esittäjälle Angelina Jolielle. Kampaamon pomo sanoi, että totta kai lähdet.

Kuvaukset olivat jo käynnissä ja Angelina ei ollut tykännyt mistään, mitä siihenastinen puvustajatiimi oli tehnyt. Justinin kanssa hänellä sitten synkkasi. Aikataulusta tuli aivan hullu. Lähdin aamuviideltä studiolle ja iltakymmeneltä pois. Olin niin väsynyt, että en muista siitä ajasta muuta kuin sen studiolla nyhertämisen.

Lontoon-vuosina olen oppinut ammattitaitoa ja pikkutarkkuutta. Ne ovat sellaisia piirejä, että kaiken pitää olla viimeisen päälle. Olen myös tajunnut, että olen aika hyvä tekemään, jos haluan. Pärjään. Kontrasti on melkoinen siihen, että on lähtenyt jostain Tuuloksesta peltojen keskeltä. Aluksi katsoin vähän ylöspäin sitä maailmaa, mutta nyt tilanne on se, että en jaksa pokkuroida ketään. Justin aina nauroi, miten mua ei voi vähempää kiinnostaa, kun hommat oli tehty ja oli jokin after party. En jaksa jäädä mihinkään teennäisille kokkareille pyörimään.

Haluan silti takaisin ulkomaille. Asiakaskuntaa ei välttämättä ole Suomessa sille, mitä haluan tehdä. Tuntuu, että tämän vuoden aikana olen tajunnut, että haluan olla se suunnittelija. En assari. Alan luottaa omiin taitoihin ja näkemykseen. Täytän neljäkymmentäkin kohta. Olen aina sanonut, että silloin täytyy tietää mitä haluaa.

Näistä lävistyksistä sitten. Yksinkertaisesti tykkään niistä. Ne ovat primitiivinen tapa koristautua. Tykkään provosoida ja tuijottelua tulee, mutta tuijottakoot.”

Hannu Viitala

Syntynyt: 1981 Hämeenlinnassa. Asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Tuuloksessa.
Koulutus: kampaaja, modisti. Opiskelee jalkinemuotoilua HAMKissa.
Asuu Hämeenlinnassa.
Harrastaa juoksemista, muodin seuraamista ja: ”Mulla on kämppä täynnä viherkasveja!”
Motto: Kasva isoksi, älä aikuiseksi.

HÄMEEN AMMATTIKORKEAKOULU