Tekoäly ja julkaiseminen – rajojen määrittelyn vaikeus asettaa tiede- ja tutkimusyhteisölle uudenlaisia haasteita

Avustettu, tuettu, generoitu vai huijattu? Generatiivisen tekoälyn hyödyistä ja haitoista on jo keskusteltu paljon, ja erityisesti julkaisualalla sitä on sekä ylistetty että paheksuttu. Vaikeuksia aiheuttaa se, että sisällön generoimisen ja tekoälytuetun tuottamisen välillä tuntuu olevan vain veteen piirretty viiva. Tässä artikkelissa pohdin generatiivisen tekoälyn käytön rajoja julkaisualalla, etenkin vääristyneen tiedon, tekijyyden ja tieteen etiikan näkökulmista. Lähestyn aihetta ammatillisen lehden toimituksellisesta näkökulmasta ja huomioin erityisesti kirjoittajan ja toimittajan roolit ja vastuut tekstin kirjoittamis- ja julkaisuprosessissa.

Näkökulmia toimituksen sisältä: generatiivisen tekoälyn yleisimmät käyttötarkoitukset

Lehtiin lähetetään yhä enemmän käsikirjoituksia. Generatiivisen tekoälyn yleistynyt käyttö on mitä todennäköisimmin mahdollistanut tämän kasvun. Ehkä tyhjän paperin kammo ja perfektionismin jarruttava voima on nyt kukistettu onnistuneesti, sillä generatiivinen tekoäly voi tukea kirjoittajia käsikirjoituksen laatimisen jokaisessa vaiheessa. Tekoäly onkin johtanut joidenkin työprosessien nopeutumiseen. Ideoinnin lisäksi generatiivista tekoälyä käytetään paljon muun muassa tekstin jäsentelyyn, kielenhuoltoon ja kääntämiseen.

Pääsen näkemään, lukemaan ja kuulemaan kirjoittajia laajalta kirjolta heidän generatiivisen tekoälyn käytöstään, sillä toimin Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) julkaisupalveluissa korkeakouluharjoittelijana. HAMKin julkaisupalvelut toimittaa ammatillista HAMK Pilkku -verkkolehteä. Käsikirjoituksen työstämisprosessista, joka toteutuu kirjoittajien kanssa tiiviissä yhteistyössä, oppii nopeasti, miten kirjoittajat hyödyntävät generatiivista tekoälyä. Tästä työstä saamieni kokemusten pohjalta näyttää, että generatiivinen tekoäly on monelle kirjoittajalle mieluinen tuki kirjoitusprosessin alkuvaiheen ideoinnissa ja rakenteen suunnittelussa sekä lopussa esimerkiksi simuloituna vertaisarvioijana tai kielenhuoltajana. Havainto vastaa myös jo saatua tutkimusnäyttöä siitä, miten generatiivisen tekoälyn käyttö vaikuttaa tieteellisten tekstien kirjoittamiseen (ks. esim. Meng ym., 2026). Houkutus generatiivisen tekoälyn hyödyntämiseen on suuri ja hyötyjä selvästi on, mutta sen käyttöön liittyy julkaisualalla myös riskejä.

Tiedekustantajien liitto suosittelee toimituksille tekoälylinjausten laatimista ja julkaisemista (Suomen tiedekustantajien liitto ry, n.d.), ja tekoälyaaltoon onkin vastattu eri toimituksissa uusilla ohjeilla, joiden on tarkoitus lisätä tekoälyn käytön läpinäkyvyyttä sekä asettaa sille selkeät rajat. Myös HAMKin ammatillisessa Pilkku-verkkolehdessä on vuoden 2026 kesällä linjattu uudet tekoälyohjeet kirjoittajille (HAMK, n.d.; vrt. LAB Open, n.d.; OAMK Journal, n.d.). Generatiivisen tekoälyn käyttöä ei rajata ilman syytä, vaan sen käyttämisessä on havaittu haitallisia ilmiöitä, joihin liittyy kauaskantoisia riskejä.

Tekoäly synnyttää riskejä ja rikkoo tieteen etiikkaa

Julkaisujen on täytettävä tietyt opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) laatimat kriteerit ollakseen ammatillisia tai tieteellisiä julkaisuja ja voidakseen tulla sisällytetyksi julkaisutiedonkeruuseen (Julkaisutiedonkeruun ohje julkaisun tekijälle, 2026). Generatiivisella tekoälyllä tuotetut tekstit haastavat näitä kriteerejä, koska niistä aiheutuu tieteen etiikkaa koskevia ongelmia ja rikkomuksia.

Generatiivista tekoälyä hyödynnetään mielellään tekstin sujuvoittamiseen, mutta vaikka generoitu tai tekoälyn muokkaama teksti voikin usein olla kielellisesti sujuvaa, sen sisältö samalla kärsii, tekstiin ilmestyy toistuvia lauserakenteita, epäidiomaattisia ilmaisuja ja kaikki tekstit tallaantuvat keskenään tasapaksuiksi. Pahimmassa tapauksessa generatiivisella tekoälyllä “parannetut” tai kokonaan generoidut tekstit alkavat muistuttaa toisiaan ja kirjoittajan (tai sen henkilön, jonka nimissä teksti on tuotettu) persoona ja uniikki ääni hautautuvat massasta tuotettujen syntaktisten ennusteiden alle (Guo ym., 2025). Tyypillisistä tekoälyilmauksista onkin jo kirjoitettu paljon eri somealustoilla ja blogeissa (ks. esim. Haverinen, 2024), ja niistä löytyy myös päivittyvä Wikipedia-sivu (Signs of AI writing, 2026).

Vääristyneet ja hallusinoidut, eli keksityt, faktat sekä väärin referoidut ja hallusinoidut lähteet ovat kuitenkin latteaa tyyliäkin suurempi riski, sillä ne uhkaavat hyvien tieteellisten käytäntöjen (Tutkimuseettinen neuvottelukunta, 2023) toteutumista tiedontuotannossa ja julkaisualalla. Toimittajien ja vertaisarvioijien rooli korostuu, kun sellaisten käsikirjoitusten, jotka sisältävät hallusinoitua ja vääristynyttä sisältöä, määrä nousee. Yhä enenevissä määrin toimituksiin saapuu käsikirjoituksia, joissa käytetään lähteitä epäeettisesti. Viitatuissa lähteissä ei sanota niin kuin tekstissä väitetään, ja varsinkin numeerinen data ja prosenttiluvut saattavat olla vääristyneitä tai keksittyjä. Pahimmillaan lähde ei edes käsittele käsikirjoituksen näkökulmasta relevanttia aihetta. Tai sitten lähdettä ei ole olemassa. Usein voi olla myös niin, että samalla otsikolla varustettu artikkeli saattaa kyllä löytyä, mutta väitettyä tekijää tai lehteä ei ole olemassakaan. Kyseisten käsikirjoitusten kirjoittajat eivät välttämättä kuitenkaan tietoisesti loukkaa eettisen tieteentekemisen periaatteita, sillä usein he eivät ole tarkistaneet generoituja sisältöjä vaan uskovat sinisilmäisesti niiden olevan totta.

Väärän tiedon levittäminen on selvä hyvän tieteellisen käytännön loukkaus (Tutkimuseettinen neuvottelukunta, 2023), josta vastuuta ei voi siirtää generatiiviselle tekoälylle. Monimutkaisempi kysymys kuitenkin herää, kun kyse on aivan kelvollisesta lopputuloksesta, jossa näyttää olevan uutta tietoa, mutta joka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi generoitu tekoälyllä. Voiko teksti tällöin täyttää ammatillisen tai tieteellisen julkaisun vaatimukset?

Tekoäly haastaa tekijyyttä ja julkaisutiedonkeruuta

OKM:n julkaisutiedonkeruun kriteerien mukaan julkaisu vaatii tekijän (Julkaisutiedonkeruun ohje julkaisun tekijälle, 2026). Tekijä on usein rinnastettavissa kirjoittajaan, mutta ei aina – silloin kun tekstillä on useampi kirjoittaja, jonkin tekijän rooli voi olla myös ideoinnissa ja suunnittelussa. Voiko siis määritelmän mukaan generatiivinen tekoäly olla legitiimi rinnakkaistekijä? Ei voi, sillä tekijän on oltava “luonnollinen henkilö” (Oesch 2018; ks. myös Tekijyys, 2023). Myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan tuore tekoälysuositus muistuttaa, että tekoäly ei voi olla tekijä, koska ”tekijyys edellyttää sekä eettistä että tieteellistä vastuunkantoa . . . eikä sille voi siirtää juridista tekijänoikeutta” (2026, s. 9). Niinpä edes ideointia ja suunnittelua ei voi kokonaan ulkoistaa generatiiviselle tekoälylle, sillä niiden takana on aina oltava ihminen.

Tässä on myös huomioitava, että kirjoitusprosessi – johon usein sisältyy lähteiden etsiminen, lukeminen ja omien ajatusten ja näkemysten asemointi suhteessa olemassa olevaan keskusteluun – on osa ymmärryksen luomista ja tiedon tuottamista. Jos kirjoitusprosessi ulkoistetaan tekoälylle, ihminen tekee karhunpalveluksen itselleen, koska saattaa jäädä ajattelusta paitsi.

Mutta entä jos ajattelu ulkoistetaan? Tekijyys on perinteisesti myös tarkoittanut ajatustyötä ja vastuunkantoa, mutta generatiivisen tekoälyn tuottamissa teksteissä sisältö perustuu kielellissyntaktisiin ennusteisiin, joista osa saattaa olla totuudenmukaisia, kun taas toiset ennusteet ovat vääriä tai yksipuolisuutensa vuoksi totuutta vääristäviä (Bartell, 2026). Jos tekoäly on osa jokaista askelta aiheen ideointi- ja suunnitteluvaiheesta aina argumenttien hiomiseen, retoriikkaan ja kielenhuoltoon asti, miten meidän tulee suhtautua ihmisen rooliin tässä uudessa tavassa tuottaa sisältöä? Kysymys on hankala, mutta sen esittäminen on tarpeellista, sillä edellä mainitun kaltaisia tuotoksia on jo olemassa.

Ideointi, jäsentely, tekstin tuottaminen, lähteistys ja kielenhuolto on toki mahdollista ulkoistaa kokonaan generatiiviselle tekoälylle, mutta tällöin teksti ei kelpaa ammatilliseksi tai tieteelliseksi julkaisuksi, eikä sitä voida sisällyttää julkaisutiedonkeruuseen. On siis selvää, että koko tekstin tuottamisprosessia ei voi ulkoistaa, mikäli teksti on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja julkaisutiedon kriteerit täyttäväksi julkaisuksi. Tekoälyä voi käyttää prosessin tukena, ja monet organisaatiot ja tahot kannustavatkin sen käyttöön. Missä siis menee työkalun ja tekijyyttä korvaavan (tai syrjäyttävän) käytön raja? Mihin rajaan asti kriittinen ajattelu ja vastuunkanto on sovitettavissa tekoälyn käyttöön? Julkaisuala on aina perustunut jonkinasteiseen luottamukseen, mutta nykyajassa kirjoittajien ja toimittajien keskeinen luottamus korostuu, sillä sellaiset tekoälylinjaukset, joissa toimitus vaatii kirjoittajilta tekoälyn käytön raportoimista, perustuvat rehellisyyteen.

Kysymyksillä eteenpäin

Rajojen näkeminen ja vetäminen asettaa tiede- ja tutkimusyhteisölle suuria haasteita, joiden ratkaiseminen saattaa vaatia tarkempia tai jopa uusia määritelmiä sekä arvojen uudelleenmäärittelemistä tai vahvistamista. Mikä on tärkeämpää, tiedon tuottaminen vai lopputulos? Kuinka paljon ihmisen omatoimisella kirjoitusprosessilla ja pitkäjänteisellä ajatustyöllä on väliä, jos samaan lopputuloksen voidaan päätyä myös tekoälyllä? Minkä verran kirjoitusprosessia ja ajatustyötä saa ulkoistaa tekoälylle? Mikä jää ihmisen rooliksi? Voiko olla, että tulevaisuudessa tekijyyttä määritellään eri tavalla?

Missä menee raja? Rajaviivoja on vaikea nähdä, varsinkin jos ne on piirretty veteen ja tekoälyaallokot muuttavat jatkuvasti maisemaa. Koska joitakin tekoälylinjauksiakin on jo olemassa, kirjoittajien ja toimittajien on pidettävä huolta niiden toteutumisesta tässä hetkessä tuotetuissa julkaisuissa. Päätöksenteko uusista linjauksista ja säännöistä taas vaatii aktiivista ja julkista keskustelua niin toimittajien, kirjoittajien, kuin lukijoidenkin kesken.

Kirjoittajat