Sivutoiminen

Hanna-Kaisa Sulonen

Tervetuloa kuuntelemaan Sivutoiminen-podcastia. Tässä podcastissa luetaan ja arvioidaan ammattikirjallisuutta. Minä olen Hanna-Kaisa Sulonen ja minua vastapäätä on Lotta linko.

Lotta Linko

Morjens morjens.

Hanna-Kaisa

Sivutoimisen ensimmäistä jaksoa varten me luimme Liisa Keltikangas-Järvisen kirja ”Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin?” Tämä kirja käsittelee minäkeskeistä maailmaa ja lisääntynyttä itsekeskeistä ajattelua. Se on julkaistu vuonna 2026, ja sen on kustantanut WSOY. Valitsimme kirjan tarkasteluun sen vuoksi, että se on herättänyt paljon keskustelua ja puhetta monessa paikassa. Olen kuunnellut ainakin kaksi podcastia, jotka käsittelevät tätä aihetta joko suoraan tai epäsuorasti. Ja vuoden 2026 maaliskuussa kirjasta oli otettu jo kuusi painosta eli yhteensä yli 10 000 painettua kirjaa – se on varsinkin tietokirjalle aivan järkyttävä määrä.
Kenelle sinun mielestäsi, Lotta, tämä kirja olisi suunnattu?

Lotta

Ehkä tuo painosmääräkin kertoo siitä, että sitä ei ole kohdennettu jollekin tietylle alalle tai ammattiryhmälle, vaan se on aika yleisteos. Itse luin sitä sillä silmällä – tai kuuntelin sillä korvalla – että mitä se kertoo toisaalta ihmisestä ja mitä se kertoo siitä maailmasta ja siitä työympäristöstä, missä me elämme.

Hanna-Kaisa

Minä ajattelin, että kun tästä on ollut niin paljon puhetta niin, tämä oli ehkä vähän sellainen kirja, joka niin sanotusti täytyy lukea tai ainakin silmäillä, että mitä se pitää sisällään. Liisa Keltikangas-Järvinen on ehkä aika teräväkielinen keskusteluun osallistuja, ja myös ne aikaisemmat avaukset ja näkökulmat, joita hän on tuonut yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin niissä ei ainakaan ole rohkeudesta puutetta.

Lotta

Keltikangas-Järvinenhän on tavallaan ”household name”. Vaikka itse en ole ikinä psykologiaa lukenut enkä ole aiheeseen perehtynyt, niin silti tunnen ja tiedän nimen. Tiedän siis henkilön hahmon, joten siinä mielessä oli kyllä ihan mukavaa ja opettavaista tarttua tällaiseen asiantuntijakirjaan.

Hanna-Kaisa

Niinpä. Jos lähdetään miettimään sitä kirjan keskeistä antia, niin kuten alkuun sanoinkin, nimikin kertoo, että tässä puhutaan itsekkyydestä, yltiöyksilöllisyydestä ja siitä, miten ne tässä meidän nykykulttuurissamme näkyvät. Mitkä tässä sinun mielestäsi olisivat kirjan pari kolme pääpointtia? Mitä tuosta kirjasta nostaisit esiin?

Lotta

Kaiken kaikkiaan minusta se oli hyvin rakennettu kirja. Se lähtee siitä psykologisesta näkemyksestä, että minkälainen ihminen on ja miten se kehittyy henkilönä. Sitä peilataan sitten siihen, miten ihminen kuuluu ja sopeutuu tiettyyn yhteisöönsä, ja sitten sitä nykyhetkessä tapahtuvaa murrosta aikaisempaan verrattuna. Eli: Minkälainen ihminen lajina on? Mitä meidän nykyinen kulttuurimme ja arvomaailmamme aiheuttavat ihmiselle, joka pyrkii sopeutumaan niihin sillä tavalla, että se ei välttämättä ole ihmiselle, hänen luonteenpiirteilleen tai koko lajille tyypillistä. Ja tämähän ehkä oli se pointti kirjassa, että ihminen on tietynlainen, mutta nämä muuttuneet ympäristöt, arvot, odotukset tai kulttuurit eivät tue ihmisen luontaista hyvinvointia.

Hanna-Kaisa

Kyllä. Tästä tuotiin mielestäni aika voimakkaasti esiin myös sitä muutosta, joka meissä ihmisissä on tapahtunut. Minä olen lukenut Keltikangas-Järvisen aika montakin tähän kirjaan liittyvää tai tästä kirjasta poikinutta haastattelua, joissa hän on aika teräväkielisesti sanonut, että aikuiset ovat nykyään semmoisia kitiseviä taaperoita, jotka vaan puhuvat siitä, miten heidän tarpeensa pitäisi huomioida, miten heidät pitäisi huomioida, miten pienet asiat ärsyttää. Ehkä noita juttuja oli kirjaan palasteltu aika lyhyiksikin kokonaisuuksiksi. Se minusta teki kirjasta jossain määrin myös vähän pirstaleisen.

Lotta

Joo. Minä havahduin useaan otteeseen siihen, että olen kyllä ihan samaa mieltä Keltikangas-Järvisen kanssa: mikä ihmisiä vaivaa?

Hanna-Kaisa

No jos mietitään sitten, että mikä tässä kirjassa toimi. Sano sinä ensin, mikä sinua ilahdutti. Mistä pidit erityisesti?

Lotta

Minulle tämä sisältö oli – niin kuin aikaisemmin sanoin, en ole perehtynyt ihmisen kehitysvaiheisiin tai psykologiaan –tämä oli hyvin opettavainen kirja siitä, miten ihminen kehittyy. Minun mielestäni aika hyvin oli se ihminen asetettu toimintaympäristöön, kulttuuriin, arvomaailmaan ja yhteisöön, ja osoitettu niitä kohtia, että kun ihminen vaatii tietyn kalenteriajan kasvaakseen sellaiseksi yksilöksi kuin hän on, niin miten se tapahtuu ja minkälaisia haasteita esimerkiksi nykyinen työelämä vaatimuksineen tai sosiaalinen media aiheuttaa sille ihmisen aikaa vaativalle kehitykselle. Kirja oli itselleni hyvin opettavainen.

Hanna-Kaisa

Minua ilahdutti tosi paljon se – minä ehkä lähestyin tätä aika konkreettisista näkökulmista – että tässä nostettiin hyvin voimakkaasti esille puhelimien ja sosiaalisen median merkitys siinä, miten ne ovat meidän sosiaalisuuttamme ja toisten kohtaamattomuuttamme tuhonneet. Että me olemme nykyään muka sosiaalisia, muka yhteisöllisiä, mutta todellisuudessa me emme ole kumpaakaan niistä.

Lotta

Minä mietin kahdelta tasolta tätä: mitä merkitystä minä saisin työpaikalle, ja juurikin tälle meidän työpaikallemme, tai mitä minä saisin mahdollisesti itselleni. Ja kyllähän kirjassa ihan suoraan listataan itsekkyyttä vahvistavia tekijöitä meidän kulttuurissamme, tai näitä ihanteita, ja nehän näkyvät ihan kaikilla työpaikoilla. Siellä mainittiin yksilölliset opintopolut, näin kun koulumaailmasta tai korkeakoulumaailmasta puhutaan, etäopiskelu, vaihtuvat opintoryhmät. Sitten taas henkilökunnan puolelta etätyöt ja verkkoympäristö. Ja Keltikangas-Järvinenhän sanoo, että näitä on perusteltu joustavuuden, mukavuuden, tehokkuuden ja taloudellisuuden, ennen kaikkea taloudellisuuden nimissä. Mutta oikeastihan ne ovat arvovalintoja, ja niiden kääntöpuolena on se, että menetetään inhimillisyys, fyysinen kohtaaminen ja toisten ihmisten tunteminen, jotka ovat kuitenkin ihmiselle erittäin, erittäin olennaisia asioita.

Hanna-Kaisa

Joo, ja sitten kun ajattelee opettajan näkökulmasta niin, mainitsemasi etäopiskelu ja verkko-opiskelu ovat jonkinlainen ”palvelu”, jota opiskelijat monesti opettajilta nykyään odottaa. Sehän voisi ilmetä esimerkiksi niin, että opiskelija tulisi sanomaan, että ”Heippa, minä olen Thaimaassa lomalla nämä kaksi viikkoa. Voisitko tehdä luennoistasi minulle verkkoversiot, koska minä tarvitsen niitä?” Sehän on ihan konkreettinen ilmentymä siitä, että ihmisten vaatimukset ovat nousseet aivan hassulle tasolle. Ja jos ajatellaan vaikka 20 tai 10 vuotta taaksepäin, ehkä vielä lähemmäksikin, aikaan ennen koronaa, niin olisiko kukaan tullut vaatimaan tuollaisia asioita? En tiedä.

Lotta

No joo! Gen X:n edustaja sanoo, että ei tullut kuuloonkaan! Mehän raahauduimme luennoille emmekä käyneet Thaimaassa lomilla! Mutta kyllähän siinä kirjassa tulee ihan selkeästi se vaikutus. Siis tuo oli esimerkki siitä ns. itsekkyydestä, mutta kirjassahan puhutaan voimakkaasti myös sosiaalisten taitojen heikentymisestä. Sosiaaliset taidot vaativat fyysistä kohtaamista ja ihmisten tapaamista ja läsnäoloa. Ja sitten siellä nostettiin esille myös ne pelot, mitkä sitten nousevat pintaan, kun niitä taitoja ei ole. Keltikangas-Järvinenhän sanoo, että niitä taitoja pitää harjoittaa. Ne ovat opittuja. Ne eivät tule jokaiselle automaattisesti, vaan se on se prosessi, mikä ihmisen pitää tehdä, jotta se osaa toimia osana yhteisöä, ja se on nyt tavallaan tässä varsinkin somen aikakaudella mennyt rikki.

Hanna-Kaisa

Luin Hesarista tällä viikolla taitoluisteluvalmentajasta, joka kertoi vähän samasta asiasta: minkälaisia vaatimuksia nuorilla nykyään on. Siinä tulivat tuollaiset itsekkyyteen liittyvät asiat esille, mutta sitten nostettiin esille myös se, millä tavalla taitoluisteluvalmentajan täytyy vaikkapa vanhempien kanssa viestiä. Henkilö sanoi siinä jutussa, että jos aikaisemmin kohdattiin kasvotusten, niin nykyään valmentajalta odotetaan, että hänen pitää olla erilaisten viestisovellusten saavutettavissa koko ajan. Hänen pitää kertoa valmentajalta odotettavista asioista niissä kanavissa, joita taitoluisteluharrastajat tai heidän vanhempansa hyödyntävät. Ja hän sanoi, että se vie ihan jumalattomasti aikaa, se on kuormittavaa ja se on työlästä. Ja siinä tulee mielestäni hyvin esille se, mitä tässä Keltikangas-Järvisen kirjassakin oli, että ihmisillä on toisiaan kohtaan tosi suuret vaatimukset, ja ne liittyvät nimenomaan siihen, että ”koska minä haluan näin, minulla on tällainen tarve, minä haluan tällaisen palvelun, niin minun on se saatava”.

Lotta

Ja näihin ihmisten henkilökohtaisiin haluihin ja ns. ”tarpeisiin” vaikuttaa se ympäristö, missä me elämme, ja sieltähän tulee ihan valtavat paineet ja odotukset menestymiselle ja ”hyvälle” ja ”parhaalle”. Luin itse saman artikkelin, ja siinähän puhuttiin myös seurashoppailusta tai harrastusshoppailusta: käydään katsomassa, ja olisiko tämä hyvää? Puuttuu tavallaan pettymysten sietokyky ja sinnikkyys ja sen ymmärtäminen, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja että pitää tehdä töitä. Nyt kuulostan ihan vanhalta ihmiseltä, mutta kun kaiken saa tarvittaessa nyt niin nopeasti, helposti, sormia napsauttamalla tai ruutua painamalla, niin se kalenteriaika ikään kuin puuttuu ja myös ponnistelu puuttuu monelta henkilöltä. Ja tavallaan siihen myös työnnetään. Ja toisaaltahan sen kääntöpuolena on vaatimus, että jos annetaan ymmärtää, että asiat saa nopeasti ja helposti ja vaivattomasti, niin sitten sinun pitäisi saada näitä asioita ja sinun pitäisi haluta näitä asioita. Eli odotus siitä, minkälainen ihmisen pitäisi olla, mitä sen pitäisi tehdä ja minkälaisessa kuplassa sen pitäisi elää. Tokikaan sitä ei kuplaksi sanota.

Hanna-Kaisa

Ja nämähän ovat kaikki sellaisia asioita, jotka teki tuossa kirjassa tulivat hyvin selkeästi esille.

Lotta

Kyllä.

Hanna-Kaisa

Mihin kohtaan – en tiedä puhuimmeko tästä jo äsken – mutta mihin kohtaan kirja mielestäsi tuo lisäarvoa? Minkä takia me sitä jollekulle suosittelisimme?

Lotta

Mietin, että kyllähän tämä on tarvittaessa heräte, että organisaatioissa ruvetaan miettimään, että mitä läsnä oleminen tai etätyö tai kohtaaminen tarkoittavat esimerkiksi tuottavuudelle tai hyvinvoinnille? Mitä työn merkityksellisyys on työhyvinvoinnin osana? Onko se tärkeä asia, onko se olennainen asia? Ja mikä sen suhde on ikään kuin organisaation ”hallussa” oleviin asioihin: rakenteisiin, kulttuuriin, johtamiseen, työn organisointiin? Mistä työpaikoilla esiintyvä uupumus johtuu? Minkälaisia odotuksia asetetaan työn tekemiselle? Ja minkälaisia yksilöitä oikeasti siellä työpaikalla on? Kaikillahan meillä on oma temperamenttimme ja oma pätevyytemme. Mielestäni Keltikangas-Järvinen aika pitkäänkin käsitteli tuossa kirjassa sitä, että ekstrovertti ja introvertti – tai siinähän puhuttiin kyllä vaan ekstrovertin haarukan tai janan päistä – ekstroverttiyden suhteesta pätevyyteen. Se, että halutaan niitä ”hyviä tyyppejä” ei välttämättä olekaan niin oikea asenne. Ja kyllä siellä mielestäni tuli erittäin voimakkaasti esiin se, että nämähän ovat kaikki arvovalintoja, jotka puetaan esim. tehokkuuden tai taloudellisuuden kaapuun tai pukuun. Ja jos tuo oli se kirjan merkitys organisaation tasolla, niin sitten omalla kohdallani mietin, että mikä se merkitys on itselle. Niin kuin aikaisemmin sanoin, että olen sitä sorttia, joka tekee töitä, koska niin kuuluu tehdä. Mutta kyllä kun olin tämän kirjan lukenut, niin minä rupesin oikeasti miettimään, että mitä jos töitä tehtäisiinkin motivaatiolla eikä moraalilla? Se on aika pysäyttävä ajatus.

Hanna-Kaisa

Minun mielestäni tämän kirjan viesti oli hetkittäin aika paasaava, ja se minua aavistuksen kyllä ehkä ärsytti. Mutta olen sitä mieltä, että Keltikangas-Järvisen ajatuksissa on myös järkeä, koska mehän olemme tosi, tosi minäkeskeisiä nykyään. Jos ihminen ajattelee seuraavasti: ”En siedä mitään turhaa. Minun energiani on arvokasta. Minä en riitele kenenkään kanssa, vaan jos tulee riita, niin minä poistun paikalta. Minä vaan sanon ”ei”, koska en halua tehdä tätä ja tätä enkä halua kuormittua. Jos toinen on ns. energiasyöppö, niin sitten minä en ole sen kanssa. Minun ei tarvitse joustaa. Minä en jahtaa mitään.” Yksilön kannaltahan se kuulostaa aika mukavaltakin elämältä: olen rakentanut itselleni tällaisen omanlaisen maailman, jossa kaikki edellä mainitut asiat toteutuvat ja totta kai sehän kuulostaa kivalta. Mutta sitten jos tuon saman listan ulottaa koskemaan vaikka perhettä, puolisoa, lapsia, työkavereita, harrastuskavereita tai omia opiskelijoita, niin se homma alkaa mennä aika tylyksi.

Lotta

Kyllä. Kyllähän Keltikangas-Järvinen sanoo, että ihminen jää loppujen lopuksi sitten aika yksin niiden pelkästään omien vaatimustensa eli mieltymystensä eli niin sanotusti arvojensa kanssa.

Hanna-Kaisa

En tarkoita sitä, että mitään rajoja ei ole. Mielestäni kirja tuo lisäarvoa siihen, että jokaisen pitäisi ajatella minäkeskeisyyttään vähän ehkä uudenlaisesta näkökulmasta. Tietynlainen sietäminen kuuluu elämään, se vaan on osa sitä. Ponnistelu kuuluu elämään. Kaikki virheet eivät ole aina muissa. Ja pitäisi miettiä sitä, että mikä oman käytöksen osuus jossain kokonaisuudessa tai omassa hyvinvoinnissa on, ja sitä, että mitä puutteita minussa itsessäni ihmisenä on. Ja sitten vielä viimeisenä asiana tähän monologiin, niin sanon sen, että jos ihminen noudattaa täysin joustamattomia teesejä ja sitten kohtaa vastoinkäymisen, joita elämään väistämättä kuuluu (mikä kirjan viesti oli), se ihminenhän romahtaa täydellisesti, koska välttämättä hänellä ei ole minkäänlaista jousto- tai resilienssikykyä, koska hän on ajatellut että hän ei tarvitse sellaista, koska hän vaan poistuu paikalta – niin eipä varmaan enää niitä ihmisiäkään ole lähellä, jos tuolla tavalla käyttäytyy, koska kuten sanottua, niin kukapa tuommoisen ihmisen lähellä edes haluaisi olla?

Lotta

Joo, ja sitten tuohon vielä ottaisin organisaatio-näkökulman. Kaikkea vastuuta ei voi laittaa sille yksilölle, sille ihmiselle, sille työntekijälle, vaan sillä, minkälaisia töitä tehdään, miten niitä johdetaan, miten ne on resursoitu, miten työt on organisoitu, niin sillähän on ihan valtava merkitys työarjessa. Kaikessa ei ole kysymys vaan henkilökohtaisesti koetusta työn merkityksellisyydestä, vaan siinä on toisella puolella aina organisointi ja kulttuuri ja työnantajan panos niihin rakenteisiin.

Hanna-Kaisa

Puhutaanko vielä pikkuisen tuosta sosiaalisen median demonisoinnista, mikä kirjassa oli viimeinen luku. Sehän oikeastaan pelkästään käsitteli sosiaalista mediaa. Alkuun siinä käsiteltiin ja taustoitettiin sitä, mistä ilmiössä on kysymys, mistä se on lähtenyt, mitkä olivat ehkä alkuperäiset ajatukset, mitä se sosiaalisen median hyödyntäminen meille tuottaisi. En tiedä, olinko jokaisesta asiasta ihan samaa mieltä, mutta se, mistä pidin siinä luvussa, oli että siinä oli suora sitaatti, että ”sosiaalinen vuorovaikutus on tarkoitettu fyysiseksi tapahtumaksi”. Ja jos me ajattelemme vaikka työpaikoillakin tapahtuvaa sosiaalista vuorovaikutusta, niin pitkältihän siinä ei ole fyysisyydestä ollut enää pitkään aikaan kyse, ei mitään yhteyttä sen kanssa. Aika paljonhan me luurit päässä istumme ja näemme toisemme sieltä näytöltä.

Lotta

Ja ei se ole ihme, että työpaikat ja työnantajat jopa kamppailevat sen kanssa, miten saadaan ihmiset taas takaisin työpaikoille tai miten saadaan ihmiset työpaikalle tekemään työtä. Eikä ainoastaan suorittamaan tiettyjä tehtäviä, vaan olemaan se yhteisö, olemaan se organisaatio, joka toimii yhdessä sen takia kun, sillä on joku tietty asia, mitä se suorittaa tai saa aikaiseksi – minkä takia se on olemassa. Kyllä minä uskon vahvasti ihmisten kohtaamiseen ja sitten siihen sattumahdollisuuteen, että kun lähdet hakemaan kahvia ja törmäät johonkin ihmiseen, niin siinä tulee hoidettua aika monta asiaa samalla, ihan toisella tavalla kuin Teamsissä ”tehokkaasti” yhteen asiaan fokusoituen.

Hanna-Kaisa

Kyllä. Ja ajatus paluusta siihen yhteisöllisempään kulttuuriin ei mielestäni tarkoita sitä, että palattaisiin johonkin entisen maailman olosuhteisiin, mitä aina sanotaan, että ”ei ne ajat palaa”. No ei ne varmaan palaakaan, mutta meidän pitäisi miettiä että, miten yhteisöllisyys ja sosiaalisten kontaktien vahvistuminen toteutuu nykyajassa. Ja näiden pitäisi minusta olla myös niitä asioita, joista korkeakoulujen ja koulutusalalla työskentelevien pitäisi olla hyvin kiinnostuneita: millä me saamme houkuteltua ne opiskelijat tänne, millä me saamme pidettyä heidät täällä? Ja miten me saamme heidät nauttimaan tästä heidän ainutlaatuisesta ajastaan opiskelijana niin, että opiskeluaika jäisi heidän mieleensä positiivisena ja että he saisivat sitä kautta myös elämän mittaisia kontakteja.

Lotta

Kyllä, ja tähänhän Keltikangas-Järvinen ihan suoraan otti kantaa. Hänhän kysyi siinä, että miten saisi opiskelijoille tai koululaisille sen, että kysymyksessä ei ole ”mun juttu” vaan miten huomio voisi kääntyä esimerkiksi ”meidän luokkaan”. Sillä yhteisöllä, missä toimit, on vähintäänkin yhtä suuri arvo kuin sillä asialla, mitä itse henkilökohtaisesti teet.

Hanna-Kaisa

Niinpä. No mietitään sitten loppua kohden kun edetään, että missä sinun mielestäsi, Lotta, oli parantamisen varaa tässä kirjassa.

Lotta

Se oli paikoitellen ehkä hieman sekava. Toisiin asioihin mentiin aika syvälle, kun taas toiset ohitettiin hivenen nopeasti. Kaiken kaikkiaan sehän oli ehdottomasti asiantuntijan kirjoittama kirja. Sävy ja tyyli olivat kyllä kovin luentomaisia, taikka sellainen, että ”näin asiat ovat”. Toisaalta tykkäsin siitä juuri siinä mielessä. Mikäänhän ei ole karmeampaa kuin lukea ”influencereiden” kirjoja, jossa he kertovat omasta kokemuksestaan ja omista kaikista näkemyksistään. Kirjassa oli ehdoton tietopohja, mutta käsittelytapa tai oikeammin sävy oli vähän etäännyttävä.

Hanna-Kaisa

Ja huomasin, että moni ajatus jäi tavallaan vähän myös kesken: ne olivat ikään kuin heittoja ilmaan. Hän heitti kaikki pallot ilmaan, ja sitten minulle tuli monessa kohtaa semmoinen fiilis, että tästä olisin kyllä halunnut kuulla lisää, mutta sitten se asia päättyi ja mentiin eteenpäin. Ja se oli mielestäni rakenteeltaan myös – mikä ehkä tällaista nykyaikaista lukijaa tukee – aika pirstalemainen kokonaisuus. Siinä oli paljon lyhyitä lukuja, jotka helpottavat lukukokemusta. Ja kun tässä nyt nykyajan ihmisestä on puhuttu, niin lyhyet luvut ovat ehkä monille nykylukijoille aika optimaalisia. Jos ajattelee, että tämähän on myös äänikirjana kuunneltavissa kaikissa mahdollisissa palveluissa, niin sellaiseen rakenteeseenhan se oli mitä mainioin se, että luvut ovat lyhyitä, kompakteja kokonaisuuksia.

Lotta

Joo, mutta tähän täytyy sanoa, että kiitos sisällysluettelosta. Itse ainakin käytin sisällysluetteloa juuri sen pirstaleisuuden jäsentämiseen itselleni: ”tämä oli se iso kokonaisuus ja nämä liittyvät siihen alalukuina”. Koska kun kirjaa kuuntelee, niin sehän on tavallaan yhtä virtaa; visuaalisesti ei saa eroteltua kappaleita taikka lukuja toisistaan, eikä näe, mikä on tärkeämpi tai mikä on pääasia ja mistä alakohdista se koostuu. Sisällysluettelo ihan mainio. Mutta sitä mietin tosiaan, että onko tämä nyt tietokirja tai mikä tämä on?

Hanna-Kaisa

Joo, ja johdannossa hän kertoi, että on tehnyt ratkaisun, että kirjassa ei ole ollenkaan lähdeviitteitä, ja hän perusteli sitä lukijaystävällisyydellä. Ja sillä, että mikäli ne lähdeviitteet siellä olisivat olleet, niin hänen mukaansa se lähdeluettelo olisi ollut vähintään yhtä pitkä kuin itse kirja. Huomasin, että minulle se oli vähän jotenkin hankala asia. Hän viittasi monta kertaa johonkin esseeseen tai kolumniin, joka oli jossain lehdessä, ja ehkä sieltä rivien välistä luin, että mikäli se oli ollut vähän Keltikangas-Järvistä sieppaava näkökulma siinä tekstissä, niin hän mainitsi vaan, että oli kolumni yhdessä lehdessä. Mikäli se sitten ehkä meni yksiin hänen ajatustensa kanssa, niin sitten oli mainittu kirjoittajan nimi. Ehkä myös siinä, missä se oli julkaistu ja milloin, oli mielestä vähän ristiriitaa. Ja sitten, koska ote oli aavistuksen paasaava, niin sitä ehkä vielä korosti hiukan se, että Keltikangas-Järvinen kutsui itseään ”luennoitsijaksi”, ”tutkijaksi” tai ”tämän kirjan kirjoittajaksi” ja lukijoita hän kutsui ”kuulijoiksi”. Ja kirjoittajan laatimaa asetelmaa pidin aika etäännyttävänä. Miksi hän ei olisi voinut puhua asioista niin, että ”minä olen tätä mieltä”? Sotiiko se jotenkin vastaan sitä, mistä hän puhuu?

Lotta

Niin, tavallaan tieteellinen genre, mistä hän tulee. Minä tosiaan kuuntelin tämän äänikirjan, ja kun sanoit niistä lähteistä ja viitteistä, niin digitaalisessa teoksessahan sehän ei ole temppu eikä mikään laittaa niitä sinne loppuun, eikä kenenkään tarvitsisi vaivautua sinne asti, ellei sitten käyttäisi sitä lähdeteoksena johonkin. Mutta ymmärrän kyllä, että painetussa kirjassa se on eri kustannuskysymys.

Hanna-Kaisa

Kenelle me tätä kirjaa suosittelisimme?

Lotta

Minä ainakin suosittelisin sitä kaikille ikäisilleni, Gen X -edustajille, joilla moraali toimii muutenkin kuin maanantaiaamuisin.

Hanna-Kaisa

Minä suosittelisin tätä ehkä ihmiselle, joka on huolissaan nykykehityksestä ja pohtii, että mistä se mahtaa johtua, koska tässä oli aika perusteellisesti selitetty niitä syitä ja taustoja.
Missä tilanteessa tätä kirjaa mieluiten lukisi?

Lotta

Kirjalle on eduksi, jos sen saisi luettua suhteellisen yhtenäisesti, että se punainen lanka säilyy siinä.

Hanna-Kaisa

Ettei ole pitkiä taukoja?

Lotta

Ei, en suosittele pitkiä taukoja – ja sitten tosiaan toisella silmällä sitä sisällysluetteloa.

Hanna-Kaisa

Minulle tämä oli vähän sellainen välipalalukeminen. Minä puolestani lukisin sitä aika pienissä erissä, koska ”it’s a mouthful” sanoisin englanniksi: siinä oli aika lailla sitä kampetta. Ja mikäli lukiessa paistaisi samalla aurinko, niin se olisi plussaa!

Lotta

Auringonpaiste on aina plussaa.

Hanna-Kaisa

Tässä lopussa me myös mietimme lukemistamme kirjoista, laittaisimmeko me sen hyllyyn vai kiertoon?

Lotta

Suosittelisin tätä kirjaa kyllä toiselle henkilölle: ehdottomasti tutustumisen arvoinen eli kiertoon.

Hanna-Kaisa

Minulla sama: kirja lähtisi kiertoon.

Tämä oli Sivutoiminen-podcast, jossa luetaan ja arvioidaan ammattikirjallisuutta. Kiitos, että kuuntelit. Ensi kertaan, moi!

Lotta

Moro!