Raun kansallispuisto on pienentynyt väestönkasvun paineessa

Puita halataan ympäri maailmaan. Erasmus+/EACEA/CBVET:n (European commission, 2024) ammatillista koulutusta kehittävässä SUSFOR hankkeen työpajassa Moshissa, Tansaniassa (SUSFOR, 2025) pääsimme Raun kansallispuistossa (”Rau Nature Forest Reserve”, 2025) halaamaan juuri sitä oikeaa puuta, joka vie hetkeksi huolet ja arjen pois mielestä. Raun trooppinen metsä on hankepartnerin, metsäteollisuutta opettavan FITI:n metsäkoulun (Forest Industries Training Institute, 2025) vieressä. Opiskelijoille metsä on kasvien opiskelupaikka.

Raun metsä on vajaat 600 hehtaaria, kun alun perin se on ollut liki 3 000 hehtaaria. Nyt Raun metsäala ei enää pienene, koska sitä vartioidaan. Nykyisellä kasvuvauhdilla Tansanian väkimäärä kaksikertaistuu reilussa 20 vuodessa, nyt kansalaisia on reilut 67 miljoonaa (United Nations, 2024). Tämä aiheuttaa valtavaa painetta metsille, koska ihmiset tarvitsevat tilaa, ruokaa ja toimeentuloa. Kun metsien opetetaan vastuullista käyttöä ja pyritään edistämään yleistä luonnosta huolehtimisen tahtotilaa, olisikin tärkeä ymmärtää millainen rikkaus monimuotoisena säilyvä luonto on, sekä taloudellisesti että kulttuurisesti. Nämä asiat korostuivat kuin pääsimme opastetulle retkelle Raun kansallispuiston metsiin.

Trooppisessa metsässä on valtaisa lajien kirjo sekä kasveja että eläimiä. Vastaan tulee esimerkiksi pikkuruisia dik dik -antilooppeja, pieniä kissaeläimiä ja upeita mustavalkoisia gueretsa-apinoita, ja oppaamme Cleophas varoittaa ottamasta tukea polkuja reunustavista oksista, koska oksa saattaa olla kiemurteleva ”ystävä”, kuten hän käärmeitä kutsuu.

Näemme myös tutun huonekasvin, hienohelman, sukulaisen, jonka hentoisia lehdyköitä käytetään esimerkiksi poistamaan noidan langettama kirous tai rauhoittamaan pikkulapsia. Aikuisen kasvojen tarkkailu hennon virheiden lehtien läpi kuulemma rauhoittaa lapsen. Seuraavaksi ihmettelemme suuria tiikkipuita ja kuulemme, että tiikki on yksi tänne kuulumaton vieraslaji, joita tulee ihmisten ja eläinten mukana. Lisäksi niitä tuo myös vesi tulvakausien aikaan. Raun kansallispuisto onkin merkittävän vesipatjan päällä, ja veden läheisyydestä kertovat myös viikunapuut, jotka tarvitsevat paljon vettä.

Metsien vastuullisessa käytössä on kyse tasapainosta, mutta myöskään suojelualuetta ei voida pitää täysin koskemattomana. Vaellamme metsässä polkuja pitkin, koska trooppisessa metsässä ei voi aluskasvillisuuden vuoksi kulkea missä vain. Polkuja pidetään auki hakkaamalla kasvillisuutta niiden reunoilta, mihin metsähallitus tarvittaessa palkkaa tilapäistyövoimaa. Toisaalta paikallisia koskevat kansallispuistossa tiukat rajoitukset: He saavat kulkea metsän halki, mutta puuta tai mitään muutakaan sieltä ei saa ottaa. Cleophas kertoo, että rangaistukset ovat niin kovia, että rikkomuksia on enää harvoin, vaikka puisto ei ole aidattu. Jos metsästä otetusta puusta tekee vaikkapa rakennuksen ja jää kiinni, viranomaiset hajottavat sen. Vankeuttakin metsän väärinkäyttämisestä voi saada.

Seuraavaksi ihastelemme valtavia mangopuita, joiden hedelmät kelpaisivat ihmisillekin, mutta apinat rakastavat niitä ja syövät kaikki. Ilmaperunaa, joka sekin on puistossa vieraslaji ja oikeasti viiniköynnöksen sukulainen, emme taas potuksi meinaa tunnistaa, koska sen musta ja kirpeän makuinen mukula kasvaa kiipeilevässä kasvissa ilmassa. Opimme myös viikunalajista, jonka pölyttämiseen tarvitaan tiettyä mehiläislajia, jonka naaraat porautuvat hedelmään munimaan ja samalla pölyttävät kukan, joka on viikunan sisällä. Naaraat eivät enää tule ulos viikunasta vaan ne kuolevat sinne, ja ulos tulee aikanaan uusi sukupolvi.

Tämän jälkeen huomio kiinnittyy jälleen gueretsa-apinoihin, jotka elävät suurten puiden latvoissa. Cleophas varoittaa töllöttämästä näitä kauniita mustavalkoisia, pitkähäntäisiä apinoita pää kenossa ja suu auki, koska tällöin suuhun voi pudota apinan kakka. Myös gueretsat liittyvät kiinteästi paikalliseen kulttuuriin; niitä on aikanaan metsästetty paljon, kun heimopäälliköt ovat käyttäneet näitä upean näköisten eläinten nahkoja vallan ja aseman merkkeinä. Seuraavaksi Cleofas kerää kämmenillemme myös huumaavaan tuoksuisia valkoisia kukkia, jotka ovat tippuneet puista. Sitten hän kertoo, että paikalliset kutsuvat kukkia leijonan kiveksiksi niiden muodon takia. Kaikki nämä anekdootit osoittavat, kuinka luonnon pienetkin yksityiskohdat kertovat ihmisten vuosituhantisesta rinnakkaiselosta luonnon kanssa.

Puistosta löytyy myös pitkiä puita, mutta monetkaan niistä eivät silti ehdi kasvaa täysi-ikäisiksi koska trooppisessa metsässä kasvava liaani on kuristajakasvi, joka tukahduttaa sitkeydellään suuretkin puut. Metsävartijat repivätkin liaaneja puiden suojelemiseksi. Yksi Raun puu on kuitenkin päässyt kasvamaan erityisen suureksi, ja sillä uskotaan olevan taikavoimia. Kun puuta kiertää myötäpäivään ja sen voimaan uskoo, saa lisää elinvuosia. Jos elämänhalu on kadonnut ja on päätynyt toivomaan kuolemaa, tästä maailmasta pääsee erkaantumaan nopeasti, jos puuta kiertää vastapäivään ja takaperin. Lieneekö taikauskoa, mutta ryhmästämme vain muutama uskaltautui kiertämään puuta, onneksi kuitenkin myötäpäivään.

Cleophas on syvästi kiintynyt luontoon ja opiskellut luonto-oppaaksi, joka kertoo mieleenpainuvasti tällaisia ympäröivää luontoa ja siihen liittyvää perimätietoa avaavia yksityiskohtia. Paikallisten luonto-oppaiden, kuten kaikkien muidenkin nuorten, on kuitenkin vaikea saada töitä, ja valmistuneet joutuvat tekemään vapaaehtoistyötä parantaakseen työnsaannin mahdollisuuksia. Myös Cleophas on ollut Raussa vapaaehtoisena kohta jo kaksi vuotta. Hän saa pientä palkkaa jos kuukausi on ollut hyvä ja pääsymaksuista on kertynyt tuloja. Rau on myös aivan lähellä Tansanian supernähtävyyttä, Kilimanjaron vuorta, mutta ainakaan vielä Raussa ei käy kovinkaan paljon turisteja, vaikka jotkut safarijärjestäjät ovatkin ottaneet sen ohjelmaansa.

Kun Cleophas opastaa meitä Raun saloihin vitsikkäästi ja innostavasti, kertoo hän samalla siitä, kuinka korvaamaton luonto on myös ihmisille. Hän kertoo paikallisesta noituudesta, uskosta luonnon hyviin ja pahoihin voimiin ja kasvien parantavista voimista. Luonto on ollut, ja monin paikoin on edelleen, paikallisten ainoa apteekki. Hän esittelee meille esimerkiksi kynsiviilapuun lehdet, jotka tosiaan ovat niin karkeita, että niillä voi viilata kynnet. Näemme myös puun, jonka kuoren alta naiset ovat rapsuttaneet keltaista väriä silmämeikkiin. Samalla käy kuitenkin ilmi, kuinka Ilmastomuutos tuntuu myös Raussa. Opimme esimerkiksi, että erästä erityisen suurta sienilajia, jonka sienet ovat sylillisen kokoisia, ei Raussa enää kasva.

Tarinat ja pienetkin yksityiskohdat jäävät mieleen, ja näin Cleophasin kertomukset osaltaan vaalivat perimätietoa ja korostavat ihmisen ja luonnon yhteyttä. Jos opiskelijoille kerrottaisiin metsästä näin, voisi sillä olla vaikutuksia laajemminkin siihen, miten metsätalouteen suhtaudutaan.

Tansanian hallituksen tahtotila on, että kyläyhteisöille opetetaan luonnosta huolehtimisesta ja siitä, kuinka elantoa ja ruokaa voi hankkia luonnosta kestävällä tavalla. Tansanian pinta-alasta on puolet metsää, mutta metsäkouluja on vain kolme, ja niistäkin yksi vasta aloittelee toimintaansa. Mikään näistä oppilaitoksista ei kouluta ainakaan vielä ympäristön- ja vesien suojelun tehtäviin. SUSFOR-hankkeessa pyritäänkin vastaamaan näihin haasteisiin keskittymällä kolmen vuoden ajan ymsiihen, mitä tietoja, taitoja ja osaamista metsäkouluista valmistuvilla pitäisi olla, kuinka laittaa nämä taidot opetussuunnitelmaan, ja millä tavalla opettaa, jotta valmistuneet työllistyisivät metsänviljelyn ja puun hyötykäytön tehtäviin. Ehkä ympäristön- ja vesisuojelullisen koulutuksen suunnittelusta tuleekin yksi aihe yhteistyömme seuraavaan vaiheeseen.

Kirjoittajat