Kirja-arvio: Laura Niemi, Työelämän tyhjänpuhujat. Jargonin kupla ja miten se puhkaistaan. SKS, 2024.
Laura Niemen viime vuonna ilmestynyt kirja ”Työelämän tyhjänpuhujat” käsittelee kaikkien tietotyöläisten tuntemaa ja käyttämää jargonia.
Niemi on koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Hän työskentelee viestinnän asiantuntijana ja konsulttina. Hän käyttää itsekin jargonia. Ja tunnustaa syyllistyneensä työelämässä myös tyhjänpuhumiseen.
Luin kirjan kolmessa roolissa: tietotyötä tekevänä asiantuntijana, organisaationi saavutettavuuskoordinaattorina ja viestinnän ammattilaisena. Missään roolissa en ole kenenkään esihenkilö, vaan tukitoiminnon edustaja.
Asiantuntijana toimin laatu- ja riskienhallintapäällikkönä. Työ on hallinnollista ja abstraktia, ja asioita suunnitellaan, toteutetaan, arvioidaan ja kehitetään kielellisesti. HAMKin saavutettavuuskoordinaattorina pyrin tunnistamaan yhteisiä kehityskohteita, ja ainoa keinoni asioiden muuttamiseen on viestintä. Viestinnän ammattilaisena olen työurani aikana nähnyt onttoa sisältöä ja kuullut tyhjää puhetta paljon. Niemen tavoin olen sitä itse myös suoltanut – ja paljon!
Jargon on väärässä paikassa paha
Nykyisillä työpaikoilla kielestä on tullut entistä tärkeämpi väline. Sillä tehdään työtä ja se on työn tuote. Asiantuntijatyötä ei voi tehdä ilman kieltä. Mutta kieli on muuttunut vaikeaselkoiseksi, ja näitä syitä Niemi kirjassaan pohdiskelee maisterin hattu päässään.
Jargon on jargoniksi ”yhteinen sosiaalinen kielimuoto”. Yleiskielessä voidaan puhua vaikkapa ammattiryhmän sisäisestä asiantuntijakielestä.
Kun asiantuntijat puhuvat keskenään, jargon on tarkka ja tarkoituksenmukainen työkalu. Ongelma syntyy, kun asiantuntijoiden kielenkäyttö livahtaa laajemmalle käyttäjäkunnalle joko huomaamatta tai tarkoituksella. Tällöin leikistä tulee varhaiskasvatuksen sisältöalue tai wc-käynnistä bathroom experience.
Puhe tai teksti menettää merkityksensä, kun kuulija ei ymmärrä tai ymmärtää väärin tai kun hänen tunnereaktionsa on muuta kuin tarkoitettu.
Ei ihme, että videot ovat niin suosittuja!
Kirjan apuotsikko ”Jargonin kupla ja miten se puhkaistaan” kertoo kirjoittajan otteesta: Niemi näyttää, miten sanastoilla, rakenteilla, abstraktioilla, passiiveilla, substantiiveilla, kielikuvilla, anglismeilla, lyhenteillä tai numeroilla
rakennetaan tyhjää puhetta. Runsaat esimerkit konkretisoivat väitteitä ja saavat lukijan joko ulvomaan naurusta muiden mokia nähdessään tai tuntemaan häpeää oman tekstinsä elementtejä tunnistaessaan.
Niemi tarjoaa esimerkkien kautta ohjeita omien tekstien parantamiseen. Hänellä on vahva viestinnän ammattilaisen näkökulma, jolle teksti rakentuu. Toisenlaista ääntä ei kirjassa juuri kuulu.
Selkeän kielen standardissa (ISO 24495-1) on olemassa kysymysmuotoinen tarkistuslista, jonka tyyppinen työkalu olisi kirjassa voinut auttaa muita kuin viestinnän asiantuntijoita:
”Kirjoittaja, tarkista tekstistäsi nämä kymmenen kohtaa!” ”Markkinoija, ethän tee vain mainosta?” ”Tutkija, varmista popularisointisi yleinen ymmärrettävyys!” ”Talousjohtaja, säästä kustannuksia ja paranna laatua!”
Tällaisiin sivun mittaisiin yksinkertaistuksiin olisi hallintopäällikön tai marketing managerin helpompaa tarttua kuin kirjan pitkähkösti – mutta todella taitavasti – kirjoitettuihin viestinnällisiin perusteluihin.
Tekstejä ei tehdä tyhjiössä
Niemen tärkeä viesti on, että tyhjää, käsittämätöntä tai loukkaavaa kieltä saadaan selkeäksi, kun muutetaan olosuhteita, joissa sitä tuotetaan. Ongelman juuri ei siis ole vain yksittäisten kirjoittajien tuottamissa teksteissä, vaan koko organisaation otteessa kielenkäyttöön. Käytännössä tämä näkyy asenteissa, rakenteissa ja resursseissa: sallitaanko sanahelinä, onko osaamista tai annetaanko aikaa?
Kirja olisi tarpeellinen heräte myös muille kuin viestijöille tai kielenkäytöstä kiinnostuneille. En ole täysin varma, näkeekö keskimääräinen kiinteistöjohtaja ongelmaa tai tajuaako tuotantopäällikkö muutoksen tarpeen. Työelämän tyhjänpuhumiselle olisi voitu vielä konkreettisemmin laskea hinta, millä olisi osoitettu asian todellinen vaikuttavuus organisaation arjessa ja herätetty muitakin kuin vihkiytyneitä.
Asian esille nostaminen ja parannuksien vaatiminen on organisaatioissa kuitenkin viestintäasiantuntijoiden vastuulla, sillä me olemme tämän alan ammattilaisia ja meidän tehtävämme on käyttää osaamistamme oman alueemme kehittämiseen.
Kirjan luettuani mietin itse, miten asiantuntijana voin viestiä selkeästi ja elävästi, jotta sanomani saavuttaisi tarkoitetun tavoitteen. Mietin, miten sisällöllistä tai kielellistä saavutettavuutta voitaisiin meidän työpaikallamme viedä eteenpäin. Mietin, miten viestinnän osaajana voisin tukea työkavereitani heidän työssään.
Kirja tarjosi ajattelemisen aiheita kaikkiin kolmeen kysymykseen kaikissa kolmessa roolissani. Vain ”kolmea pointtia” ei kuitenkaan ole. Meilläkin kyseeseen siis tullee todellisen tahtotilan selvitys sekä sidonta strategisiin milestoneihin sisäisen kehittämisen proseduurien mukaisesti, realististen ratkaisuvaihtoehtojen kartoitus, toimenpidepotentiaalin analysointi sekä henkilöresurssien allokointi fiskaalisten mahdollisuuksien rajoissa sekä seurantatoimenpiteiden sitominen tavoitejohtamisen toimintoihin.
Eli tehdään päätös, määritellään tavoite, käynnistetään projekti, annetaan asiantuntijoille tehtävät ja seurataan tuloksia.
Kirjoittaja
Lotta Linko
Laatu- ja riskienhallintapäällikkö
Hallinto-ja talouspalvelut