Kestävä biokaasulaitos rakennetaan yhdessä yhteisön kanssa

Biokaasutuotanto tarjoaa monia kiistattomia hyötyjä. Se tuottaa uusiutuvaa energiaa ja pelkkää lantaa tehokkaampia lannoitevalmisteita, tukien näin omavaraisuutta ja huoltovarmuutta. Silti laitosta suunnittelevalle taholle voi tulla yllätyksenä, että omasta mielestä yleishyödyllinen hanke herättääkin tiukkaa vastustamista.

Yhteiskuntamme kulkee yhä vahvemmin kestävän kehityksen viitoittamaan suuntaan. Kestävä kehitys perustuu kolmeen toisiaan täydentävään osa-alueeseen: ekologiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kestävyyteen. Taloudellisesti kestävä laitos tuottaa hyvää niin omistajalleen kuin ympäröivälle yhteiskunnalle. Ekologisesti kestävä laitos tuottaa biokaasua sekä tehokkaasti että ympäristöään rasittamatta. Yhteiskunnalliseen kestävyyteen sisältyvien sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden huomiointi jää monesti kuitenkin puolitiehen, kun ympäröivää yhteisöä ei aidosti osallisteta suunnitteluvaiheessa (esim. Räsänen, 2003).

Sekä jätteiden käsittely että energialaitokset aiheuttavat herkästi ympäristökonflikteja, ja biokaasulaitoksissa yhdistyvät näiden teemojen herättämät huolet terveys- ja ympäristöriskeistä. On inhimillistä, että uudet ja tuntemattomat asiat herättävät pelkoa. Suunnitellun biokaasulaitoksen naapurit saattavat alkuvaiheessa huolestua vaikkapa kaasun räjähtävyydestä, vaikka riski on epätodennäköinen. Myöhemmin esiin nousevat käytännönläheisemmät asiat.

Arkipäiväisemmät riskit liittyvät liikennemäärien lisääntymisestä johtuviin onnettomuuksiin, laitokselle tuotavien biomassojen varastoinnista syntyviin hajuhaittoihin ja muihin samankaltaisiin ongelmiin. Vaikka nämä riskit ovat teknisesti hallittavissa, ne voivat silti asukkaiden mielestä uhata elämän ydinasioita. Oman asuinympäristön muuttuminen, varsinkin kun muutos johtuu ulkopuolisesta tekijästä eikä ole asukkaan omassa hallinnassa, voi saada asukkaat tuntemaan itsensä voimattomiksi ja toivottomiksi. Vaaranuhka ja sen herättämä pelko voivat olla psyykkisiltä ja sosiaalisilta vaikutuksiltaan lähes katastrofin kaltaiset, vaikka uhka ei koskaan toteutuisi. Vaaranuhka myös aiheuttaa samoja fysiologisia reaktioita kuin aidot, toteutuneet vaaratilanteet, eli hätä tuntuu kehossa. (Albrecht ym., 2007; Eränen, 1993; Pol ym. 2006)

Asukkaat haluavat tulla kuulluiksi

Biokaasulaitokseen liittyvät riskit ja niiden ratkaisut käsitellään usein teknisestä näkökulmasta, ja lakisääteiset asukkaiden kuulemiset tehdään niin suppeasti kuin mahdollista. Tällöin valitettavan usein sivuutetaan niin yhteisön paikalliset tarpeet kuin asukkaiden asiantuntemus oman asuinympäristönsä olosuhteista. Asukkaat voivat tuoda esiin sellaisia ongelmia sekä ratkaisuja, joita laitosta suunnitteleva taho tai viranomaiset eivät muuten huomaisi.

Teknologian sijaan yhteisölle tärkeää on käytännönläheinen tieto laitoksen arjen toimintatavoista. Asukkaita ei ehkä niinkään kiinnosta, millä teknisellä ratkaisulla laitokselta tulevia hajuja voidaan vähentää. Sen sijaan ennakoiva tieto ongelmatilanteista ja niiden toistuvuudesta voi ratkaisevasti vaikuttaa laitoksen hyväksyttävyyteen. Kuinka usein hajuja voi karata laitokselta? Haiseeko laitos samalla tavoin kuin keväällä levitetty lanta pelloilla? Kenelle voi soittaa, jos kotipihassa haisee sietämättömästi, ja mihin toimiin laitoksella silloin ryhdytään?

Laitoshankkeen vastustus ei tarkoita automaattisesti häiriköintiä tai asiantuntemattomuutta. Kritiikki voi olla merkki siitä, ettei yhteisön tarpeita ole kuultu. Laitostaho ja viranomaiset voivat pahentaa ristiriitaa entisestään nojaamalla asiantuntija- ja auktoriteettiasemaan. Sen sijaan kannattaisi kiinnittää huomiota hyvään hallintokulttuuriin ja oikeudenmukaisuuteen prosessin eri vaiheissa.

Asukkaiden valitukset ja lupaprosessien viivästykset kertovat viestinnän ja vuorovaikutuksen epäonnistumisesta. Toistuva valituskierre käy varsinkin laitostoimijalle kalliiksi, kun suunnitelmia joudutaan muuttamaan moneen otteeseen. Yhteisön osallistaminen säästää pitkällä aikavälillä niin aikaa, rahaa kuin vaivaakin. Lisäksi asukkaiden kokemukset osallisuudesta eivät vaikuta vain yksittäisen hankkeen hyväksyttävyyteen, vaan myös laajemmin luottamukseen päätöksentekojärjestelmää kohtaan.

Sijainti ei ole neutraali päätös

Jo laitoksen sijoituspaikan valinnasta kannattaisi käydä keskustelua yhteisön kanssa. Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) yhdessä toteuttaman BioKanta-hankkeen aikana Humppilaan suunniteltiin maatalouden sivuvirtoja käyttävää biokaasulaitosta, joka olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan sijoittunut sosiaalisesti kestämättömällä tavalla kylän kulttuuriseen keskukseen. Paikalliset kokivat tulleensa sivuutetuiksi. Asukkaiden puolelta kuultiin mm. vastavaatimus laitoksen sijoittamista niin syrjään, ettei se enää olisi logistisesti ja maankäytöllisesti järkevää. Toisin sanoen, siinä missä laitososapuoli ja viranomaiset unohtivat huomioida sosiaalisen kestävyyden, yhteisö jätti huomioimatta laitoksen ekologisen ja taloudellisen kestävyyden reunaehdot.

Päätöksenteon tukena voidaan käyttää havainnollistavia työkaluja. Laitoksen toimintaympäristöstä voidaan laatia simulaatiomalli, joka jäljittelee todellisen tilanteen toimintaa. Tarkasti tehty simulaatio voi auttaa arvioimaan esimerkiksi liikenteen vaikutuksia, ennakoimaan aiheutuvia riskejä ja mallintamaan riskien vähentämiseen tarvittavia toimia. Esimerkiksi raskaan liikenteen lisääntyminen alueella voi aiheuttaa tarpeen rakentaa kevyenliikenteen väylä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuden takaamiseksi.

Simulaatio on silti aina oletuksiin perustuva malli, eikä se voi korvata asukkaiden kuulemista. Simulaatio kannattaakin nähdä yhtenä työkaluna, joka tukee vuoropuhelua eri osapuolten välillä.

Yhteisön omaksi ottamat hankkeet

Yhteisö voi olla myös laitosta rakentava voima. Helpoimpana esimerkkinä toimivat maatilojen yhteiset biokaasulaitokset, jotka ovat syntyneet tilojen tai maatalousyhtymien tarpeesta hallita maatalouden sivuvirtoja. Näissä hankkeissa yhteisö on monesti mukana aktiivisena toimijana suunnittelusta rakentamiseen ja käyttöön asti. Paikallistuntemus, luottamus toimijoihin ja yhteinen tavoite voivat vähentää vastustamista ja jopa lisätä alueellista ylpeyttä. Osallistamisen tarve ei silti katoa, mutta sen luonne muuttuu: yhteissuunnittelu, avoin tiedottaminen ja naapuruussuhteiden huomioiminen voivat entisestään vahvistaa hankkeen kestävyyttä. Osallisuus voi siis rakentua luonnolliseksi osaksi hanketta. Pienet biokaasulaitokset eivät kuitenkaan yksinään riitä vastaamaan uusiutuvan energian tuotantotavoitteisiin, ja usein suuremmat toimijat ovat välttämättömiä laitoshankkeiden toteuttamisessa. Tämän vuoksi on tärkeää kehittää myös suurten, ulkopuolisten toimijoiden toimintatapoja niin, että ne tukevat yhteiskunnallista kestävyyttä aidosti ja järjestelmällisesti. Osallisuus ei tarkoita vain tiedottamista, vaan aitoa vaikutusmahdollisuutta prosessin eri vaiheissa – ennen päätöksiä, ei vasta niiden jälkeen.

Kirjoittaja