Tavoitteena viisaampi ja kunnioittavampi luontosuhde

Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen ovat tämän päivän keskeisimpiä ongelmia, jotka voidaan pitkälti jäljittää takaisin ihmisen luontosuhteeseen, mielihyväkeskeiseen kuluttajakansalaisuuden ihanteeseen, konsumerismiin ja kapitalistisen talouskasvun eetokseen. Voidaan puhua ekokriisistä, minkä vuoksi tarvitaan ekologisesti vastuullisempaan olemisen ja elämisen tapaan saattamista ja kasvattamista. Tämä edellyttää toisin näkemistä; kasvatusta, joka luo ja ylläpitää kohtuuden hyvettä, empatiaa, ekologista vastuuntuntoa ja rohkaisee kasvatettavaa löytämään laadukkaita mielihyvän kohteita kulutuksen ulkopuolelta.

Johdanto

Ilmastonmuutos on yksi tämän vuosisadan keskeisimmistä ongelmista, jolla on ollut laaja-alaisia luontovaikutuksia merivirtojen muuttumisesta jäätiköiden sulamiseen (Martusewicz ym., 2015). Myös kasvi- ja eläinlajien katoamisena ilmenevä luonnon monimuotoisuuden väheneminen on noussut keskeiseksi huolenaiheeksi globaalilla tasolla (Wilting ym., 2017). Ilmastonmuutos toimii sateenvarjokäsitteenä monimuotoisille luonnonilmiöille, jotka voidaan pitkälti jäljittää takaisin ihmiseen, mielihyväkeskeiseen kuluttajakansalaisuuden ihanteeseen, konsumerismiin ja kapitalistisen talouskasvun eetokseen (Värri, 2018). Ihmisen tuhoisaa luontosuhdetta on tyypillisesti selitetty antroposentrismillä, jolla viitataan ihmisen ja luonnon välisen suhteen hierarkkisuuteen. Se voidaan ymmärtää ihmiskeskeisenä ja ihmisen paremmuuteen nojaavana tapana tarkastella niin todellisuutta kuin luonnon ja ihmisen suhdetta siihen. (Värri, 2014a; Verlie, 2017) Tällöin luontoa, sen resursseja ja eläin- ja kasvilajeja pidetään ihmisille alisteisina (Martusewicz ym., 2015; Värri, 2014a), ja ihmisen ylemmyyttä perustellaan kyvyllä tietoisuuteen, autonomiaan ja puhuttuun kieleen (Martusewicz ym., 2015). Antroposentristisesta näkökulmasta luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja se merkityksellistyy ihmiselle lähinnä luonnon tarjoaman hyötyjen perusteella (Värri, 2018).

Antroposentrismiä voidaan jäsentää luontosuhteen käsitteen avulla. Ihmisen luontosuhde rakentuu lapsuudessa, ja se muodostuu siitä, mitä luonto merkitsee yksilölle, miten se ilmenee tämän elämässä ja miltä sen arvo näyttää tämän silmissä (Cantell, 2011). Antroposentrismin näkökulmasta voidaan puhua ekokriisistä, joka on johtanut ihmisen luontosuhteen uudelleenmäärittelyn tarpeeseen sekä kunnioittavampaan ja tietoisempaan luontosuhteeseen perustuvien, ekologisesti viisaampien ratkaisujen juurruttamiseen erityisesti arjen kulutustavoissa (Värri, 2018). Tarvitaan siten toisenlaiseen, ekologisesti vastuullisempaan olemisen tapaan saattamista ja kasvattamista, mikä edellyttää myös kasvatusajattelun uudistamista (Värri, 2014a).

Tässä esseessä tarkastelen kasvatuksen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia ihmisen luontosuhteen muuttamisessa erityisesti kasvatuksen ideaalien, arvojen ja moraalin kautta, sillä ymmärrän ne keskeisiksi näkökulmiksi kasvatusfilosofialta ammentavassa tarkastelussani. Näkökulmani on pitkälti teoreettinen, joskin teen myös yhteyksiä myös tutkimukseen ja opetussuunnitelmiin. Pyrin löytämään vastauksia kysymykseen siitä, mikä merkitys kasvatuksella on viisaampaan luontosuhteeseen saattamisessa ja mitä problematiikkaa tähän mahdollisesti liittyy.

Kasvatuksen tavoitteellisuus, ideaalit ja arvot  

Kasvatusfilosofiassa tarkastellaan, millaisia arvoja kasvatukseen liitetään sekä millaisia ideaaleja ja päämääriä siihen liittyy (Leiviskä, 2018). Kasvatusfilosofisesta näkökulmasta voitaisiin muun muassa kysyä, mikä kasvatuksessa nähdään tavoittelemisen arvoisena (Puolimatka, 2010; Noddings, 2018; Värri, 2018) ja millaista ihmisyyden ideaalia sillä halutaan tavoitella (Ojansuu, 2014). Kasvatuksen tavoitteellisuuteen liittyy ydinajatus siitä, että sen avulla voidaan mahdollistaa kehittyneempi ja parempi yhteiskunta tuleville sukupolville (Leiviskä, 2018; Värri, 2018). Jotta pystymme ymmärtämään kasvatuksen tarkoitusta, meidän pitää ensinnäkin ymmärtää, mikä ihmisyydessä on arvokasta (Ojansuu, 2014; Puolimatka, 2010; Värri, 2014a). Mitä oikeastaan edes tarkoittaa, kun puhutaan ihmiseksi kasvamisesta? Filosofinen antropologia keskittyy vastaamaan näihin kysymyksiin. Se erittelee erilaisia ihmiskäsityksiä (ks. Purjo, 2014), jotka eroavat toisistaan muun muassa sen perustella, millainen suhde ihmisellä on luontoon ja kuinka muuttumattomana ihmisyyden ydintä pidetään (Ojansuu, 2014).

Kasvatuksen päämääriä ohjaa myös sen arvoperusta eli se, mikä nähdään arvokkaana tai hyvänä (Peterson, 2013). Arvot jaetaan tyypillisesti itseisarvoihin ja välinearvoihin, joista ensimmäinen viittaa asioihin, jotka ovat itsessään tavoittelemisen arvoisia. Välineelliset arvot puolestaan viittaavat välineelliseen suhteen olemassaoloon. (Värri, 2014b; Purjo, 2014) Millaisia arvoja kasvatuksella halutaan siis mahdollistaa? Millaisia piirteitä tai ominaisuuksia ihmisessä pidetään tärkeänä ja arvokkaana? Tähän Puolimatka (2010) ehdottaa, että kasvatus edellyttää yleispätevästi sovellettavaa arvonäkemystä ja kasvatuksen arvoytimen hahmottamista. Tämän lähtökohdan puitteissa tieto voidaan aina nähdä tietämättömyyttä arvokkaampana, ja viisas luontosuhde sen tuhoisaa vastinetta parempana.

Värrin (2018) nimeämä ekologinen kasvatusviisaus onkin vahvasti arvofilosofinen kannanotto siitä, millaisiin periaatteisiin tämän päivän ja tulevaisuuden kasvatuksen tulisi nojata ja millaisia arvoja kasvatettavilta tulisi toivoa. Myös Puolimatka (2010) on omalla tahollaan kysynyt jo 2010-luvun alussa, onko ekologisesta viisaudesta tulossa yksi kasvatuksen universaalista arvoytimestä. Viime vuosien aikaiset kasvatuksen ja opetuksen kehityslinjat ja tutkimuksessa tehdyt havainnot näyttäisivät tukevan tätä: tietoisuus luonnosta, kohtuullinen kulutuskäyttäytyminen ja luonnon suojeleminen ovat saavuttaneet aseman universaaleina arvoina (Shutaleva ym., 2020). Ekologisten arvojen ja kestävän kehityksen integroiminen opetussuunnitelmien sisältöihin ja arvoihin (mm. Ropo, 2022) sekä kestävää kehitystä ajavat kansainväliset toimenpiteet ja julistukset, kuten Agenda 2030 (Suomen YK-liitto, 2017), tukevat samaa johtopäätöstä.

Personalisaation ja sosialisaation välinen jännite

Ajatus arvojen universaaliudesta on ongelmallinen, sillä kasvatuksen arvoihin perustuva päämäärä on sidoksissa omaan kulttuuriseen kontekstiinsa, jonka vallitseviin käytäntöihin ihminen syntyy (Värri, 2014a). Tällöin kasvatettavan ymmärretään ja odotetaan omaksuvan ne tavat, kulttuuriset normit, odotukset ja arvojärjestelmät, jotka ovat hänen kulttuuriselle ympäristölleen ominaisia (Leiviskä, 2018). Kasvatettava on aktiivinen toimija, ja hän osallistuu aktiivisesti oman arvoperustansa rakentamiseen. Arvokasvatuksessa kasvatettavat valikoivatkin itsenäisesti heille kulttuurisesti tarjottuja arvoja sen perusteella, mikä tuntuu henkilökohtaisesti merkitykselliseltä. (Noddings, 2018) Tämä voidaan ymmärtää sosialisaation ja personalisaation välisenä jännitteenä, joka on yksi kasvatuksen ratkaisemattomista paradokseista (Värri, 2014a, 2018; Biesta, 2013). Personalisaatio voidaan ymmärtää kasvuprosessina, jossa kasvatettava kasvaa omaksi yksilölliseksi itsekseen (Värri, 2014a; Purjo, 2014). Sosialisaatioprosessissa kasvatettavalle viestitetään, millaista käytöstä tältä odotetaan ja millaisiin arvoihin tämän tulisi arjen toiminnassaan nojata. Arvot ovat jotakin varsin henkilökohtaista ja herkkää sekä kasvatettavalle että kasvattajalle itselleen: myös kasvattaja toimii arvoteoreettisen näkökulmansa ohjaamana ja soveltaa sitä vastaavia kasvatuskäytäntöjä (Pajarinen, 2019).

Viisaampaan luontosuhteeseen saattamisen näkökulmasta personalisaation ja sosialisaation välisen jännitteen merkitys on ilmeinen, ja Värri (2018) myös itse pohtii tähän asetelmaan liittyvää problematiikkaa. Vaikka Värri korostaa kasvatuksen roolia ekologisten arvojen juurruttamisessa jo varhaisessa iässä, kasvatettavia ei voida mielekkäästi pitää arvokasvatuksen passiivisina vastaanottajina, joiden sisään ekologiset arvot ja vastuullisempi luontosuhde rakennetaan. Kasvatettavalla on oikeus kasvaa omaksi subjektiiviseksi itsekseen, jolla on yksilöllinen arvoperusta. Kasvatettavat tulisi näin ollen nähdä vastuullisina toimijoina ja oman arvoperustansa aktiivisina rakentajina (Biesta, 2013) sen sijaan, että oikeanlaisiksi julistettuja arvoja pyrittäisiin siirtämään heille sellaisinaan ja valmiiksi pureskeltuina. Värrin (2018) mukaan ihanteellinen tilanne onkin, että yksilön omat arvot sekä hyveet olisivat samansuuntaisia yhteiskunnan arvojen ja hyveiden kanssa. Kiilakoski (2022) ottaa kantaa yksilön vastuuseen liittyvään ongelmaan ja peilaa sitä Värrin lailla kohti kulutuskeskeisyyttä, joka ohjaa yhteiskuntaan kiinnittymistä ja sosialisaatiota. Kiilakoski (2022) muistuttaa konsumerismiin pohjautuvien luonteenpiirteiden ja minän tekniikoiden ohjaavan myös ihmisen itsekasvatusta. Se taas rakentuu hänen mukaansa vaikeudelle ottaa vastuuta oman toiminnan seurauksista ja luopua konsumerismisen halun kohteena olevista, yksilön oikeuksiksi koetuista asioista, kuten lihan syömisestä.  

Moraali

Yksi tuhoisan luontosuhteen ja ekologisen kestämättömyyden keskeisimmistä syistä on Värrin (2014a; 2018) mukaan myös ihmisen antroposentrismiin nojaavassa ja ihmisiin sisäänrakennetussa moraali-identiteetissä. Suppeammasta näkökulmasta moraalia voidaan lähestyä yksinkertaistuksina siitä, mikä on ”oikein” tai ”väärin”. Holistisemmasta ja laajemmasta näkökulmasta moraali voidaan ymmärtää näkyvän laaja-alaisesti ihmisen elämänkentällä ja arjen valinnoissa (Noddings, 2018), kuten päätöksissä suosia kestävää ja kierrätettävästä materiaalista valmistettuja vaatteita pikamuodin sijaan. Noddingsin (2018) mukaan tällöin moraalia määrittää ajatukset muun muassa siitä, millaiselle pohjalle ihminen haluaa elämänsä ja vuorovaikutussuhteensa rakentaa. Sosialisaatioprosessin näkökulmasta ihminen rakentaa moraaliajatteluaan suhteessa omaan kulttuuriinsa, jonka vallitseviin käyttäytymismalleihin tämä sosiaalistuu (Värri, 2018; Biesta, 2013). On huomionarvoista, että sekä moraali että arvot vastaavat kysymyksiin siitä, millainen toiminta on tärkeää, hyvää, arvokasta ja tavoittelemisen arvoista (Peterson, 2013). Arvot ohjaavat ihmisen toimintaa ja arjen käyttäytymistä, mikä luo perustan myös moraaliselle järkeilylle ja rajanvedolle.

Nussbaum (1986) on pohtinut moraalikasvatusta myös maailmankansalaisuuden näkökulmasta. Hän esittää, että ihmisen moraalinen velvollisuus yhteisönsä hyvinvoinnin edistämiseksi ei lopu valtion rajoihin, vaan sillä on myös globaali ulottuvuus. Ihmisen kestämättömän luontosuhteen ja kulutuskäyttäytymisen sekä siitä aiheutuvien luontovaikutusten ollessa globaalilla tasolla tapahtuvaa, myös muutoksen tulisi lähteä ihmiskunnan yhteisestä ponnistuksesta. Ihmiskunnan kollektiivinen käyttäytyminen ei ole kuitenkaan vielä muuttunut luontoa kunnioittavammaksi, vaikka ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä on jo runsaasti ymmärrystä ja evidenssiä (Värri, 2018). Myös Noddings (2018) puhuu tarpeesta solidaarisuuteen ja yhteiseen tahtotilaan, joiden puitteissa koko ihmiskunta kietoutuisi luonnon avulla yhteen ilman, että valtioiden rajat olisivat yhteiskuntapoliittisesti merkityksellisiä tai hierarkkisia.

Tavoitteena viisaampi luontosuhde

Toiminnan muuttamisen pinnallisuus

Miten tähän mennessä erittelemäni näkökulmat siis nivoutuvat kasvatuksen mahdollisuuksiin ja mahdottomuuksiin viisaampaan luontosuhteeseen saattamisessa? Antroposentrismistä poisoppimisen mahdollisuudet voidaan jakaa karkeasti kahteen eri näkökulmaan, joista ensimmäisen mukaan ekologiseen viisauteen pyritään muuttamalla olemassa olevia toimintatapoja. Värrin (2018) mukaan hedonistinen kulutuskäyttäytyminen ja piittaamattomuus luonnosta ovat kuitenkin juurtuneet syvälle ihmisen moraali-identiteettiin, sillä antroposentrismissä on luonnollinen ja yhtäältä luonnollistettu tapa olla, elää, ajatella ja toimia. Värri (2014a) näin ollen kyseenalaistaa pinnallisten ratkaisujen toimivuuden ja painottaa, että ongelman ydin piilee ihmisen maailmasuhteessa ja perususkomuksissa maailmasta. Hänen mukaansa esimerkiksi kierrättäminen, kasvisruokavalioon siirtyminen tai luonnonsuojeluun liittyvät innovaatiot korjaavat ongelmaa vain pinnallisesti, sillä muutoksen tulisi olla kokonaisvaltaisempaa, eli ihmiseen sisäänrakennetusta ekologisesta arvoperustasta lähtöisin olevaa.

Toisin näkeminen

Niin Värri (2014a, 2018), Martusewicz ja kumppanit (2015) kuin Turpeinen (2005) ja Ainleykin (2008) edustavat näkökulmaa, jonka mukaan kasvatus ja koulutus ovat ekologiseen viisauteen saattamisen ja ekologisten arvojen sekä ajattelumallien juurruttamisen tärkeimmät lähtökohdat. Tällöin jo varhaislapsuudessa alkanut kasvatusprosessi loisi pohjaa ekologisemman arvoperustan ja moraali-identiteetin kasvulle ja vahvistumiselle. Arvo- ja moraalikasvatuksen rooli on tässä tavoitteessa keskeinen: parhaimmillaan ne mahdollistavat tilanteen, jossa ihmisen lempeämmästä ja kunnioittavammasta luontosuhteesta tulee hedonistisen kulutuskäyttäytymisen korvaava ihmisyyden ihanne ja ”uusi normaali”. Värrin (2018) mukaan parhaimmassa tapauksessa ihmisestä kasvaa vastuuntuntoinen sekä ekologisiin arvoihin nojaava moraalisubjekti, joka ei aseta itseään luonnon yläpuolelle. Noddings (2018) puhuu vastaavasti eettisestä huolenpidosta, jolloin huolenpito ja arvostava suhtautuminen ulottuu ihmisten lisäksi luontoon, eläimiin, kasvilajeihin ja muihin elollisiin olioihin. Eettisen huolenpidon avulla voitaisiin parhaimmillaan vahvistaa ymmärrystä ihmisen ja luonnon peruuttamattomasta yhteydestä (Ojansuu, 2014) ja palauttaa meidät takaisin luonnon äärelle, jonne olemme alun perin syntyneet (Värri, 2018).

Värri (2018; 2014a) kutsuu viisaampaa luontosuhdetta ja siihen kasvattamista toisin näkemiseksi, jossa ihminen ymmärretään osaksi luontoa; luonnosta syntyneenä ja luonnon hyvinvoinnista, moninaisuudesta ja suojelemisesta vastuullisena. Värrille (2018) toisin näkeminen tarkoittaa kasvatusta, joka luo ja ylläpitää empatiaa ja lempeyttä, kohtuuden hyvettä, vastuuntuntoa (vastuu toiselle ja vastuu toisesta) sekä rohkaisee kasvatettavaa etsimään laadullisesti rikkaita mielihyvän kohteita kulutuksen ulkopuolelta. Keskeistä on vahvistaa kasvatettavan ymmärrystä ihmisen riippuvuudesta luontoon ja pyrkiä muuttamaan ihmisen perususkomuksia maailmasta, kuten ihmisestä ja luonnosta sekä niiden välisestä suhteesta. Värri (2014a) muistuttaa, että toisin näkemisessä on ensin tarkasteltava kasvatuksen arvoydintä ja sitä, mistä kasvatustavoitteista ei voida luopua. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida, millaisia työkaluja kasvatus toisi ekologiseen viisauteen kasvattamisessa.

Muutoksen mekanismeja

Kasvatuskäytänteet: Lapset, luonto ja huolenpito

Tähän mennessä kuvaamani perusteella lienee ilmeistä, että Värrin (2018) näkemys nojaa voimakkaasti kasvatusfilosofiaan pohtiessaan kasvatuksen tavoitteita ja ihmisyyden ideaaleja. Hän ei siten juurikaan tarkastelussaan paneudu käytännönläheisempiin esimerkkeihin, kuten opetussuunnitelmien sisältöihin, koulutuksen reformeihin, politiikkaohjaustoimiin tai kasvatuskäytänteisiin. Tähän verrattuna esimerkiksi Martusewicz kumppaneineen (2015) ottaa hieman konkreettisemman näkökulman: he muun muassa ehdottavat, että ihmisen tulisi kuljeskella luonnossa ja luoda välittämiseen sekä hoivaan perustuvia suhteita luonnossa elävien kasvi- ja eläinlajien kanssa. Myös Furu ja Heilala (2021) korostavat viikoittaista luonnon äärellä vietettyä aikaa sekä luonnossa oppimista ja toisaalta luonnosta itsestään oppimista.

Vastaavasti Giusti (2019) havaitsi lasten luontosuhdetta tarkastelevassa tutkimuksessaan, että lasten kokemat empatia, kunnioitus, huolenpito ja suojelunhalu salamantereita kohtaan lisääntyivät voimakkaasti juuri luonnon läheisyyden vuoksi eli kosketuksen myötä. Giustin tutkimukseen osallistuneet 10-vuotiaat lapset ottivat osaa koulunsa järjestämään luonnonsuojeluprojektiin. Projektin aikana he pelastivat läheisen puiston altaaseen tippuneet salamanterit noukkimalla ne sieltä ylös ja päästäen ne vapaaksi läheiseen lampeen. Lapset olivat myös vastuussa salamanterien tietojen dokumentoinnista ja kirjasivat ylös pelastamiensa salamanterien sukupuolen ja lajin. Tutkimuksen varsinainen aineisto rakentui haastatteluista, jotka toteutettiin luonnonsuojeluprojektiin osallistumisen jälkeen. Kuten voidaan huomata, kaikki edellä kuvatut näkökulmat ilmentävätkin monipuolisten ja konkreettisten luontokokemusten saamisen merkityksellisyyttä läheisen luontosuhteen ja huolenpidon synnyttämisessä. Sekä Martusewicz ym. (2015) että Noddings (2018) korostavatkin hoivaan ja huolenpitoon nojaavaa lähestymistapaa antroposentrismistä poisoppimisessa, jolloin ihmiset nähdään ennen kaikkea luonnon suojelijoina sen hyväksikäyttäjien sijaan.

Opetussuunnitelmien rooli ekologisessa viisaudessa

Kasvattajat, opettajat, kasvatusyhteisöt ja koulutus ovat ekologiseen viisauteen saattamisessa varsin merkittävässä roolissa. Toisin näkemisen ja kasvatusajattelussa tapahtuvan muutoksen tulisi olla kokonaisvaltaista ja laaja-alaista, mikä vaatii vahvaa konsensusta ja yhteistä ponnistelua kasvatusyhteisöissä ja -organisaatioissa sekä yksittäisten kasvattajien välillä. Merkittäviä harppauksia on nähdäkseni myös jo ehditty myös ottaa. Ekologiseen viisauteen, kestävän kehitykseen ja kunnioittavaan luontosuhteeseen liittyviä arvoja ja periaatteita on upotettu niin varhaiskasvatuksen (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2022) kuin perusopetuksen opetussuunnitelmiin (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet POPS, 2014) ja kasvavissa määrin myös korkea-asteen koulutukseen (Puurula ym., 2022; Lozano ym., 2019). Esimerkiksi perusopetuksen opetussuunnitelman arvoperustassa Värrin (2018) ydinteeseistä puhutaan ekososiaalisena viisautena, joka käsitetään kestävänä elämäntapana, ymmärryksenä ilmastonmuutoksen vakavuudesta, luonnon monimuotoisuuden ja uusiutumiskyvyn vaalimisena sekä luonnonvarojen kestävänä hyödyntämisenä kiertotalouden keinoin (POPS, 2014). Ekososiaalinen sivistys mainitaan välttämättöminä ja luontoa arvostavan elämäntavan lähtökohtina. Vastaavasti varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmassa korostetaan pyrkimystä rakentaa pohjaa ja perustaa näille lähtökohdille (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2022).

Muihin koulutusasteisiin verrattuna korkeakoulutuksella on aiemman tutkimuksen mukaan olevan vielä enemmän kiinniotettavaa, sillä korkeakoulujen julkilausutut, kestävää kehitystä korostavat tavoitteet ja strategiat eivät tutkimuksen mukaan välttämättä vielä kokonaisvaltaisesti valu opetukseen ja tutkimukseen ja konkreettisiin käytänteisiin läpi koko organisaation (Kairisto-Mertanen & Konst, 2020). Nousujohteista muutosta on kuitenkin havaittavissa (Puurula ym., 2022), mikä voi johtua suomalaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen julkaisemista kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teeseistä, jotka ohjaavat korkeakoulujen toimintaa (Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi, 2020; Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene, 2020).

Kohti kestävämpää yhteiskuntaa

Tässä esseessä olen pohtinut kasvatuksen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia viisaampaan luontosuhteeseen saattamisessa. Tätä tematiikkaa tarkastellakseni hyödynsin erityisesti arvoja, personalisaation ja sosialisaation välisen jännitettä ja moraalia tarkempina näkökulmina toisin näkemiseen. Näkökulmani oli kaksiosainen, ja syvennyin sekä niiden potentiaaliin että problematiikkaan. Esittelemieni näkökulmien perusteella voin todeta, että ihmisen luontosuhde on yksilölliseen, yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen arvoperustaan ja moraaliin kytkeytyvää ja samanaikaisesti antroposentrisen ajattelun perinteistä syntyvää (Värri 2014a; 2018). Oletus ihmisen ylemmyydestä on tällöin luonnollistettu todellisuuden ja maailmakuvan perusta, jonka pohjalta ekologisesti kestämättömät arvot ja moraali rakentuvat. Kuten olen todennut, arvot ja moraali-identiteetti ovat keskeisiä seikkoja viisaampaan luontosuhteeseen kasvattamisessa, mutta niiden voidaan ajatella olevan myös varsin keskeinen osa alkuperäistä ongelmaa.

Näen Värrin (2018) lailla kunnioittavan ja tietoisemman luontosuhteen tämän päivän keskeisenä kasvatustavoitteena. On myös huomattava, että Värrin painottama muutostarve on jotain hyvin fundamentaalia. Keskeistä on pohtia, missä määrin näin perustavanlaatuisen muutoksen aikaansaaminen ja ihmisyyden ytimen uudelleenrakentaminen on mahdollista kasvatuksen avulla. Harppauksia oikeaan suuntaan ekologisen viisauden kannalta on nähdäkseni jo ehditty ottaa esimerkiksi opetussuunnitelmien arvoperustan ja sisältöjen sekä korkeakoulujen kestävää kehitystä painottavien toimintaperiaatteiden suhteen, unohtamatta kansainvälisissä politiikkaohjaustoimia, kuten Agenda 2030:sta voidaan nähdä.

Esseeni aiheen kompleksisuuden vuoksi tarkoituksenani ei ole kuitenkaan ollut tarjota tyhjentävää ja kaiken kattavaa vastausta tarkasteluani ohjanneeseen kysymykseen. Olen lähinnä pyrkinyt tuomaan esiin eri näkökulmia, joiden avulla ihmisen luontosuhdetta ja sen muuttamiseen liittyvää problematiikkaa voidaan ymmärtää ja jäsentää. Käytännössä voitaisiin tiivistää, että laaja-alaisen ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan myös laaja-alaisia ratkaisuja. Tällä tarkoitan sitä, että kasvatusyhteisöjen, kasvatus- ja koulutusinstituutioiden, kasvattajien, kasvatustieteen asiantuntijoiden, opettajankoulutuksen ja opetussuunnitelmien tulisi pyrkiä yhteiseen tahtotilaan, jolloin vahvan konsensuksen avulla jokainen taho tehostaisi ja tukisi toisiaan. Tulevaisuus näyttää, millaisia merkityksiä ihmisyyden ja kasvatuksen arvoydin saa ja millainen rooli ihmisen luontosuhteella ja sen muovaamisella siinä on.

Kirjoittaja